Tästä aiheesta on eniten kirjoituksia.

Pohdin usein onko itsensä tappaminen työnteolla ainut vaihtoehto? Onko oltava aina joka paikassa mukana vaikka kuinka väsyttäisi? Onko pakko, jotta tunteet katoaisi? Katoavatko ne? Ainakin ne hetkeksi unohtuvat ja ehkä ajan myötä haalistuvat.

Olen joskus sanonut että minä olen tunteeni. En ole mitään ilman niitä. Silti olen viimeiset kaksi vuotta yrittänyt taistella niitä vastaan, unohtaa ne, hukuttaa ne raatamiseen ja aktiivisuuteen. Olen yrittänyt täyttää sen tyhjän paikan jossain tuolla sisällä kaikella mahdollisella mitä eteen ja mieleen tulee ja samalla olen yrittänyt vältellä kaikkea sitä, mikä sen reijän synnytti.

Miksi? Mikä siinä on, ettei siitä pääse millään yli? 

"Kyllä sä tiedät." Enkö muuhun pysty? Pelkään, olenko säälittävä? Tyhmä ainakin.
"Enhän mä voi sun elämääs määrätä mutta mä toivon, ystävänä, ettet tekis tota mun silmien alla." Entä sitten jos se tekeekin? Omapahan on murheeni, ei sen. Eihän se tarvitse siitä välittää miltä musta tuntuu koska ei se ole muhun enää mitenkään sidottu. Välillä uskonkin ettei se edes halua olla, ei millään lailla tekemisissä. Mutta sitten se taas tulee ja lähettää ja sanoo ja tekee ja mua viedään joelle. Pyörteessä, suussa, nenässä, korvissa, keuhkoissa vettä enkä näe mitään.

En ymmärrä. Onko se se ulkonäkö? Ei se ainakaan se voi olla miten mua kohdellaan, ei mua rakasteta, ei musta välitetä. Ei ainakaan niin kuin minä siitä. Asiat eivät koskaan ole olleet tasapainossa ja mulla läikkyy yli. Mun kuppi painaa aina enemmän. Hukun hukun hukun hukun hukun kurkkuun sattuu ja vatsa täynnä vettä.

Ei se ole niin tyhmä ku mitä se esittää. Miksi pitää esittää? Olla näsäviisas niin kuin joku viisi vuotias lapsi? Lällätellä ja sitten parin päivän päästä palata asiaan ihan eri tyylillä? Onko omat halut niin voimakkaat ettei millään muulla ole siinä hetkessä mitään väliä? Tuntuu todella pahalta se että minut sivuutetaan, katsotaan ehkä ylimielisesti ja ihmetelleen muka viattomasti että "Mikä hätänä?".

Se tietää että mä tiedän. Oliko siis pakko? Tulee vaan semmonen olo että mun tunteilla, mulla itselläni, ei ole mitään merkitystä. Hän on koko hänen maailmansa, ei siinä ole muita. Toivon vain että kaikki muutkin tietäisivät sen.

Toisaalta nauran koko asialle koska se on vaan niin vitun naurettavaa. Mutta osittain juuri sen takia koko asia ahdistaa. Kun alennan hänet, alennan samalla itseni. Miksi olen tällainen? Miksi en osaa muuttua? Olla jotain muuta? En halua olla tällainen, niin samanlainen kuin äitini. Se saa minut usein riuhtaisemaan itseni ylös tästä suosta mutta nyt olen kai taas siellä. Karpaloita, verisiä karpaloita valuu poskeani pitkin ja vajoan.

Toivon että osaisin olla valkea. Puhdas, ilman, irti, tyhjä. Aina olen kuitenkin täynnä läikkiä, rupia, arpia, haavoja, mustelmia ja paiseita. Täynnä tätä paskaa joka roikkuu kiinni kurkussa ja estää hengittämisen niin että päässä sumenee ja pakenen paniikissa sokeana eteenpäin. Oksat raapii naamaani, kengät hankaa ja nauhat aukeavat, kompastun ja makaan sydän ruvella.

Mitä helvettiä on tämä olevinaan, tämä jatkuva toipumisprosessi?

Onko koko elämän pakko olla jatkuva toipumisprosessi? Mistä tässä toivutaan ja mihin? Onko ehjää edes olemassa jos minä kerta olen osieni summa? Minä olen osia, paloja, kappaleita, pirstaleita ja säröjä.

Arveton on arvoton.

Mikä siis on summani? Paljonko maksaa arpinen tai vereslihalla oleva sydän? Onko pysähtyneellä sydämellä enää mitään arvoa? Onko arven syvyydellä merkitystä? Kuinka syvyys mitataan kun sitä ei näe? Pitääkö koko sydän pilkkoa pillun päreiksi että arven syvyyden ja laajuuden pääsee toteamaan? Mitä sillä arvolla edes tekee? Eihän kukaan voi sitä kuitenkaan ostaa.

Mietin usein välitetäänkö minusta, ajatuksistani tai tunteistani millään tasolla? Onko niillä mitään merkistystä? Vaikuttavatko ne käyttäytymiseen mitenkään? Saavatko sanani tekemään asioita toisella tavalla, ehkä jopa täysin eri tavalla? Vai olenko pelkkää ilmaa, sanani mykkien laulua? Jään usein ilman vastausta. Oloani ei haluta helpottaa, ei minua auteta. Annetaan olla ja kärvistellä.

Siis eheydy. Eheydy tai yksin kuolet.

Miten? Onko vain etsittävä korvaavaa, jotain millä peittää haavat? Onko laastaria syytä laittaa märkivän haavan päälle? Vaikeaahan se on jos laastaria ei saa. Ei kukaan huoli. Olen vajaa, rikki, jollain lailla viallinen. Voi kunpa osaisikin ajatella että se olisikin juuri päin vastoin: ei minussa ole vikaa vaan kaikissa muissa. Eivät ne ymmärrä mitä menettävät eivätkä ne minua ansaitse. Voiko olla liian hyvä? Taidan olla itse liian kranttu. Eikä se varmasti ole yhtään huono asia. Karuja tarinoita kirjoitetaan viereisessä pulpetissa kun on satuttu tekemään liian äkkipikaisiä päätöksiä ja annettu kaiken palaa loppuun liian nuorena. Liian aikaisin, liian paljon ja kaikki palaa.

Kiinnitä lappu koneeseen: POISSA KÄYTÖSTÄ.

Mykkäkoulu. Sitä oltiin joskus ala-asteella. Joskus tekisi mieli kyllä olla hiljaa eikä sanoa sanaakaan. Saattaisi olla jopa ihan fiksua välillä. En jumalauta ymmärrä miksi on niin vaikeaa vastata selkeään kysymykseen?  Kiitos. Tämä riittää. Anteeksi taas että olen tämmöinen.

Hei.

Avasin silmät. Säteet saivat kasvoni lihakset kipeytymään tuulessa. Kuulin heleän äänen ja sileä lihas muljahti. Ei kai?

Taas pelottaa. Kaikki. Nykyinen, eilinen ja ennen kaikkea huominen. Uni valtaa alaa, kiedon sen ympärilleni kuin lämpöisen viltin ja kuvittelen olevani joku muu jossain muualla.

Yritän kerätä rohkeutta. Pakko. Posket punertuvat odotellessa.

Vituttaa. Vituttaa niin saatanasti. VItuttaa se että taas kävi niin kuin ajattelin, niin kuin pelkäsin. Pelkäsin että ajaudun tilanteeseen, jossa primitiiviset tunteet ottavat vallan ja joudun naurun alaiseksi puolustaessani mustasukkaisesti rakkauttani, omiessani sen joka ei vastaa kutsuihini. Vituttaa että rakastan vieläkin, etten ole vieläkään siitä yli. Tajuan sen joka kerta kun näen ne silmät, ne kasvoja reunustavat vaaleat, suorat hiukset ja ne rypyt jotka muodostuvat silmien ympärille hänen nauraessaan.

Ja sitten en taas tunne mitään muuta kuin halveksuntaa. Tekisi mieli nauraa päin naamaa ja huutaa kurkun pää verillä että HAA HAA! Ja sitten hiljaisuus. Yksinäisyys. Pelko.

Mustaa. Vesi tippuu räystäästä.

Silmiä särkee. Valo on liian kirkas kello kuusi tai seitsemän. Uskallanko avata silmät?

Olen pelkoa ja intoa täynnä. Kädet tärisevät. Se on kai mäki joka on kivuttava. Neljä miljoonaa seitsemälle miljardille.

KAPINA - Kiinnitä lappu koneeseen "Poissa käytöstä". Sileä sydänlihas.

Kello on miljoona. En saa unta. Olen valvonut liian kauan. Nyt näen painajaista.

Makeaa, niin makeaa.

Ensin mieleni valtasi yllätys, vaikka tiesin sen tulevan. Sitten ilo ja lopulta pettymys. Sellainen hetkellinen yliläikähtäminen kun kukaan ei ollut näkemässä. Nukuin sen yli ja aamulla olin taas minä.

Vittuilu on taitolaji ja otan sen kohteliaisuutena. Tosin sitäkin on montaa eri lajia mutta tämä kyseinen laji on se josta pidän ja Hallikainen osaa sen. Sitä on jatkunut jo monta viikkoa enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Kuulen kehotuksia eri suuntiin ja tottakai, ehkä pettymyksekseni, eräs negatiivinen kommentti  tuli kohteesta jota kuuntelen alitajuisesti eniten, edelleen. Toisaalta kannustava kehotus tuli vaakakupin toiselta laidalta, jos asian haluaa niin ilmaista.

Vaakakupin toinen laita, se negatiivinen laita joka edelleen vetää puoleensa ilman minkäänlaista epäröintiä, sai kaiken maistumaan mansikoilta. Yhden yön ajaksi. Avoimuus tuntui mahtavalta ja naurua riitti, oudoissakin paikoissa. Veden alla ja vielä katseet illalla. Pieni lupaus. Neljä päivää.

Tänään mietin onko seuravaat sanat osoitettu minulle.

I wasn't there when you needed me
You never let me in your life
I didn't say what bothered me
You sure said more than that
The silence that followed didn't do us any good
And it seems like you settled for me
Cause I was the best that you could get 
But there wasn't enough
I know what you want and you're not the one for me

Chorus
I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
I remember when I met you
The day I saw your smile
And now it's time to let go, oh, it's time to feel alive

The problems I had with you 
Are the ones you had with me
Even though we were holding love
We both know we drifted apart
I guess this is it – why bother when there's nothing left
When neither you nor me are here
Growing bitter and uncomfortably numb
Losing what we had
At least we tried but it wasn't meant to be

Chorus
I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
The reasons that I loved you
Are the ones that made me go
The reasons that I loved you
Oh, I've got to let you know

I should have seen it coming, should have known what to expect
I should have seen the signs, should have known that it was wrong

I've been leaving you since the day that we met
And it feels like you have too

The reasons that I loved you
Oh, are the ones that made me go
The reasons that I loved you
Oh, I got to let you know

I am sorry that we got here
But I'm glad, glad that we are done
I don't wanna go back there
Cause the love I felt is gone
Cause the love I felt is gone I wasn't there when you needed me
You never let me in your life
I didn't say what bothered me
You sure said more than that
The silence that followed didn't do us any good
And it seems like you settled for me
Cause I was the best that you could get 
But there wasn't enough
I know what you want and you're not the one for me

Chorus
I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
I remember when I met you
The day I saw your smile
And now it's time to let go, oh, it's time to feel alive

The problems I had with you 
Are the ones you had with me
Even though we were holding love
We both know we drifted apart
I guess this is it – why bother when there's nothing left
When neither you nor me are here
Growing bitter and uncomfortably numb
Losing what we had
At least we tried but it wasn't meant to be

Chorus
I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
The reasons that I loved you
Are the ones that made me go
The reasons that I loved you
Oh, I've got to let you know

I should have seen it coming, should have known what to expect
I should have seen the signs, should have known that it was wrong

I've been leaving you since the day that we met
And it feels like you have too

The reasons that I loved you
Oh, are the ones that made me go
The reasons that I loved you
Oh, I got to let you know

I am sorry that we got here
But I'm glad, glad that we are done
I don't wanna go back there
Cause the love I felt is gone
Cause the love I felt is gone

Vainoharhaisuus. Niitä on kaikkialla, ne tunkevat joka paikkaan vaikka kuinka puunaan ja pesen ja vaihdan ja desinfioin. Ne lisääntyy minussa ja hengitän niitä sisääni. Pelkään. Entä jos ne jäävät? Entä jos en saakaan niitä karkotettua? Tämä yksi vuorokausikin on jo ollut liikaa ja tiedän heikon psyykeni kärsivän tästä eniten mikäli tilanne pitkittyy.

Oksettaa. Ahistaa. Hävettää. Inhottaa. Olen valmis luopumaan ruumistani, vaihtamaan tämän ihan mihin vain muuhun normaalimpaan, kuumeeseen, flunssaan, räkätautiin, korvatulehdukseen, oksennustautiin. Mutta ei tämmöistä, ei tätä.

Entero. Se sana nähtävästi vainoaa minua. Pari vuotta sitten toinen "lastentauti" enterorokko aiheutti päänvaivaa, ei kukaan edes tiennyt semmoista olevankaan. Ja nyt tämä, sisäinen perkele joka ei jätä rauhaan.

Pieni toivon kipinä elää. Ei tuntemuksia. Joko ne meni?  Ei voi olla. En uskalla mennä nukkumaan. Ne tulee taas häiritsemään, ihan varmasti. Ja miksi juuri nyt? Toivoin kohtaamista parin päivän päästä, se on niin varmaa ja silti niin epävarmaa että halkean. Toivon sitä ja samalla odotan kauhulla mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan tai ennemminkin mietin mitä vievät mennessään, toivottavasti vievät.

Iho on kuiva ja halkeilee. Ihan sama, ennemmin kämmenet kuten äidillä kuin tätä. Ei tätä, ei ei ei. Huuletkin ovat kuivat, ei huulivoidetta. Kaikki vanha roskiksessa tai pyykkikoneessa. Montako koneellista? Kolme? Neljä? Kaksikymmentä tablettia maksoi liikaa ja mietin taas lääketeollisuutta ja sen rahanahneutta. Minä kärsin, ne käärii rahat. Laitoin sormen suuhun ja tässä sitä ollaan.

Oksettaa.

Apua.

Ai työharjoitteluun? Ai ulkomaille? Ai Irlantiin?

No huhhuh. Olin jo menettänyt toivoni ja nyt saankin odottaa sitä puhelinsoittoa!

Elämme jännittäviä aikoja.

Tein sen.

Annoin mennä. Otin ja annoin. Jälkeenpäin se tuntuu paremmalta kuin itse hetkessä. Arvasin että se menee niin mutta ei se haittaa. MIten tästä eteenpäin? Jos tekee mieli niin tervetuloa uudelleen.

Olen hieman peloissani mutta en läheskään niin paljon kuin mitä ajattelin olevani jos tällainen tilanne tulee vastaan. Oli pakko sanoa pelisäännöt ääneen vaikka luulen toisen osapuolen tienneen ne sanomattakin. Ehkä sanoinkin ne enemmän itselleni?

Kiire oli liiallista mutta ymmärrettävää. Annoin mahdollisuuden, saa nähdä tartutaanko siihen. Kunpa vain osaisin olla ajattelematta sitä, toivomatta sitä liikaa. Lämpöön jää koukkuun, se tässä pelottaa.

Ja ne tunteet.

Noniin.

Tulipahan oltua. Ehkä kaipasin sitä, jotta aika kuluisi nopeammin. Ehkä yritin unohtaa, uskotella itselleni että olen ehjä enkä välitä. Tiesin jo kello kuudentoista aikaan että olen valinnut väärän tavan. Kyllähän minä sen tiedän, ei se mitään ratkaise eikä se mihinkään auta. Päinvastoin. Asiat muuttuvat sekavammiksi, tunteet ja ajatukset kärjistyvät ja voimistuvat epätodellisiksi.

Räjähtämisiä. Niitähän tässä on tavallaan kaivattukin. Auttaahan se tajuamaan mikä asioiden oikea tola saattaa olla. Sanoja en muista mutta jäin siihen uskoon että olen muiden mielestä väärässä suunnassa. Ansaitsen parempaa enkä saavuta sitä näin. Vesi valui vuolaana, tuntui siltä ettei se loppuisi koskaan.

Kuului kumea poksahdus, kuulemma. Häpeä nostaa kätensä harteilleni, yrittää lohduttaa. "Opitko mitään?" Arvaa. En saa unta. Makaan liikkumatta, sidottuna. Kynnet punaisina, silmät tummina. Yritän muistella sanoja, kasvoja, ääniä. Mieleen hiipii vain muisto mausta suussani ja alan voimaan pahoin. Valkoinen, kylmä pinta on painanut otsani kipeäksi. Lattia on kylmä.

Pyysin ja sain lupauksen. Ilme tänään kertoi tarpeeksi huhujen paikkansapitävyydestä. Kiitos ystävyydestä, nyt olet muuttanut sitä. Kannattiko? Oliko se sen arvoista? Sanoin ettei sillä ole niin väliä mutta sinä itse sanoit että aina sillä on merkitystä. Miksi siis petit luottamukseni? Pidin sinua ystävänäni mutta näköjään muut, maalliset toiveet ja halut menevät sen edelle. En sanonut mitään, annan sinulle mahdollisuuden rehellisyyteen. Mikään ei ole kuitenkaan kuin ennen.

Todellisuudessa kaipasin näiltä päiviltä jotain aivan muuta. Sain pienen häivähdyksen purppuraa perjantaina. Tahdoin kulkea laput silmilllä sillä olin kauhuissani. Pelkäsin mahdollista todellisuutta niin paljon etten tahtonut nähdä sitä. Tulit viereeni kuin vaivihkaa mutta kaikki näkivät sen läpi. Mikset sanonut mitään? Mitä olisit sanonut? Tahdoin vain painautua sinua vasten ja hengittää samaan tahtiin, nukahtaa. Mitä täällä tapahtuu?

Vaikea hahmottaa todellisuutta kun olet poissa. Maailma on hiljainen. Olen pettynyt itseeni. Olen muka vahva ja tiedän mitä haluan. Nyt olen taas siellä kaivossa. Kaukana todellisuudesta. Osaisinko tällä kertaa pitää siitä paremmin kiinni? Mikäli annat mahdollisuuden?

En tiedä haluanko. Pystynkö. Kykenenkö. Nauretaanko minulle? Olenko heikko? Onko sillä mitään merkitystä jos olen onnellinen?

Ollaan tässä vähän aikaa. Tapahtuuko tänään jotain?

Tässä revin silmät päästäni, tapan kaiken vastaantulevan elollisen ja murskaan kaiken elottoman pillun päreiksi, pienen pieniksi muruiksi sieluni lattialle, lautasäleikön taakse kätken jäljelle jääneet syntini , tekemättömät tarkastukset aivolisäkkeen massassa, siellä minne ei aurinko paista. Avaan laatikon ja nostan sydämeni vaneripöydälle, johon aiemmin naulasin sormeni, kymmenen senttiä ja niin sitä pitää.

Pelkään että näet minut siteistä huolimatta. Tunnistat hengitykseni tiheyden, vaimeat nautinnosta kertovat huokaukset tai arpien muodostaman nimen ihollani. Seesteisyys ei saa minusta kiinni. Kymmenen vuotta pakenin kaaosta, pakokauhua, vihaa ja polttavaa raivoa. Uskottelin sen olevan vain unta, jotain johon en enää koskaan vajoasi ja jossa en koskaan uskonut olleenikaan. Kymmenen vuottta haudassa, kymmenen vuotta pinnan alla kyti liekki. Etsi kanavaa jota pitkin myrkyttää mieleni ja saada aikaiseksi sen myrskyn, sen aallokon jolla kelluu.

Viha kytee, saa kasvoni vääristymään epäluonnolliiseen irveeseen. Ajatuskin kasvoistasi saa sen taas palaamaan, liekit roihuavat jo mieleni horisontissa. Jätä vastaamatta ja heitä bensaa kituvaan tuleen. Räjähdys ja tuho, sataa tuhkaa.

JA VITTU MÄ OON TAAS SIELLÄ!!!!!! Pettymys, uskottelu ja vihanpito, kaikki katkeaa, purkaantuu ja putoaa alas
alas
alas
alas
alas

asvaltille jalkojesi juureen.

Palan sateessa, katkerassa happosateessa. Myrkkyä myrkkyä myrkkyä. Ihoni savuaa, happo saa lihakseni näkymään mutta en vuoda verta vaan lihasnestettä. Kaikki veri on pakkaantunut jonnekin syvemmälle, kulkeutunut vihasta mustaksi hiiltyneeseen sydämeeni.

Valhe saapuu ja lyö kasvoihini. Hampaani irtoavat, tunnen sen ikenissäni. Suussa maistuu veri. Yksin olen ajatusteni vanki, pimeyden kahlitsema. AIKAA AIKAA AIKAA. Anna tulla, lyö niin kovaa että olen vähällä menettää tajuni. Älä anna tajun lähteä, lyö, hakkaa, potki, pure jotta tuntisin jotain muuta kuin tätä.

Ei tätä.

Ei tätä enää ikinä.

Ei ikinä enää.

Sanoin että mun ei ois koskaan pitäny tavata sitä ihmistä.
Sanoin että mun ei ois koskaan pitäny rakastua siihen ihmiseen.
Sanoin että mulla on ollu hyvä olo ilman sitä.
Sanoin että välitän siitä enemmän kuin kenestäkään muusta.
Sanoin että se on mun oikee.
Sanoin että rakastan sitä edelleen.

Tajusin sanani todeksi.

"Mä rakastan sua ja sen takia vihaan sua."

Jähmettyneenä paikalleen kissa heinikossa miettii, hyökätäkö vai ei. Hämärässä kiiluvat silmät eivät paljasta mitä ajatuksia päässänsä pyörittelee. "Vapaus on vaihtoehto, ei tie vaan se vieri, syvä oja jossa vettä." Vapaaksi päästettynä syytää saalistajan ojaan, nälkä pakottaa ajojahtiin.

"Kaunein kauris irrotti otteensa ja katosi ruohikkoon. Peto nuoli, nuoli veristä vanaa." Muutos saaliista saalistajaksi on salamannopea mutta tietoinen. Osia vaihdetaan mutta mikään ei muutu. Ajojahti jatkuu, nyt toiseen suuntaan.

Heinikko rahisee jaloissa. Alan väsyä väijymiseen. Mieleeni hiipii ajatus kaiken räjäyttämisestä. Tekisi mieli huutaa täysiä, antaa kaiken tulla ulos kerralla, peittäen kaiken näkemäni sillä mitä tunnen jotta edes hetken tuntisit saman kuin minä. Vaadin puhetta, sanoja, lauseita, selityksiä, syitä ja seurauksia. Sano lyhyt selkeä lause. Minä osaan.

Mä rakastan sua.

‎Olen viime viikkoina ollut täynnä innostusta, uskoa ja toivoa ja etenkin eilisillan jälkeen on kropan vallannut mieletön energialataus ja innostus! Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa siitä kuinka olen kaiken paskan ja masennuksen jälkeen kuitenkin pohjimmiltani erittäin positiivinen tyyppi ja uskon hamaan tappiin asti ihmisiin, siihen että hyvyys ja oikeudenmukaisuus voittaa lopulta.

Kaikesta innostuksesta ja uskosta hyvään huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä!) on ollut todella vaikeaa seurata vierestä ihmisten netissä julkaisemia kirjoituksia. Mielestäni on väärin lähteä propagandan keinoin edistämään oman ehdokkaan asiaa, siis käytännössä vääristelemään kilpakumppanin tietoja. Jopa suoranaiseen valehteluun olen törmännyt nettiä penkoessani ja se jos mikä saa minut erittäin surulliseksi. Miten suomalaiset (joita pidän fiksuina ja sivistyneinä ihmisinä) voivat alentua moiseen?

Tässä esimerkki materiaalista, jossa esitellään puutteellista tietoa ehdokkaasta numero 2:

http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=90391

Ja tässä saman tyylinen materiaali ehdokkaasta numero 6:

http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=90407&c=5

Miksi jotkut Pekka Haavistoa vastustavat ihmiset alentuvat loan heittoon ja mustamaalaamiseen, asiaan kuulumattomien asioiden korostamiseen ja propagandaan? Mikseivät he voisi kampanjoida positiivisesti kannustamalla Sauli voittoon tekemällä vapaaehtoista vaalityötä, lahjoittamalla rahaa ja osoittamalla vilpitöntä tukea paremmaksi mieltämälleen ehdokkaalle? Miksi pitää heittäytyä lapselliseen "Hyi toi on homo!" -tyyliseen loan heittoon?

Niin Pekka kuin Saulikin toivoo reilua ja rehellistä vaalityöskentelyä:

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10150542652937488&set=o.119610058074166&type=1&theater

Eiköhän siis toimita niin kuin herrasmiehet toivoo ja ajeta oman ehdokkaamme asiaa, mollaamatta toista! :)

 

‎"Presidentti ei ole Suomen toimitusjohtaja, vaan pikemminkin viestintäpäällikkö, myyntimies (tai -nainen) ja bisnesguru joka lietsoo innostusta ja tuo uusia ajattelutapoja taloon. Näiden tehtävien hoidon kannalta on samantekevää, onko presidentti varatuomari vai ylioppilas, reservin kapteeni vai siviilipalvelusmies. Osaaminen ratkaisee, eivät tittelit."

Kirjoittaa Juuso Koponen täällä:
https://www.facebook.com/notes/juuso-koponen/pekka-haaviston-cvst%C3%A4-ja-p%C3%A4tevyydest%C3%A4/10150718257504972

"Kansainvälisessä politiikassa on realiteetti, että valtioiden välillä on kulttuurieroja, joskus suuriakin, mutta kansainvälisen politiikan toimiakseen valtioiden on aina osattava tarkastella suhteita nimenomaan valtioiden poliittisten, ei edustajien yksityiselämän ominaisuuksien pohjalta. Vaikka konservatiivisemmat maat saavat tavoistaan meiltä toisinaan paljon lokaa, niin eivät nämä maat ole niin naiiveja ja pikkumaisia, että pistävät toisen valtion edustajan henkilökohtaisia ominaisuuksia esteeksi valtioidenvälisille suhteille. Presidenteillä ja diplomaateilla on diplomaattinen immuniteetti, joten vierailevia presidenttejä ja diplomaatteja ei kivitetä esimerkiksi Iranissa, vaikka kuinka olisivat homoja."

Lainaus täältä:
http://kaikki-elamasta.blogspot.com/2012/01/tama-aihe-pitaisi-olla-jo-kasitelty.html?spref=fb

Oma ehdokkaani on siis Pekka Haavisto, numerolla 2! Tsemppiä Pekalle seuraavaksi kahdeksi viikoksi, omalla paikkakunnallani starttailen kampanjaa Pekan puolesta mitä pikimmin. Rehellistä vaalityöskentelyä toivoen,

eräs Vihreä

 

Kuinka paljon metsästäjä mursua rakastaa?
Kutsuu kylmä ulappa kumpaakin soutajaa.
Mursu soutaa edellä, metsästäjä ajaa takaa
Mursu riisuu naamarin ja aseen kohottaa.

Rakkaus ei kai kuole koskaan. Katse tappaa, kaipaa ja rakastaa kaikkea yhtäaikaa.

"Words, words, words" ei ole sama kuin "Girsl, girls, girls". Say it aloud, don't say it. Say it and then deny it. Okei. Myönnetään. Ei tästä mihinkään pääse. Itken asiaa aina kun sen näen. Haluan nähdä sen mutta en kuitenkaan halua. Ole alla naamarin. Asetta ei ole. Ulapalla jollassa, ankkuritta. Satama kaikkoaa, lipuu kauemmas ja vajoan, valo hälvenee.

Kaupungilla kanssa mustarastaan. Itkin tungoksessa, kuulin ambulanssin sireenin. Todellisuudessa itken pienenevässä väkijoukossa. Olenko metsästäjä? Ikuinen jahtaaja, kaipaaja? Jollalla metsästäjä kelluu epätoivon aallokossa. Kuvittelee mursun. Sen aseen. Sen ulapan.

Ainoa todellinen on ankkuri.

Neljä edellistä ässällä. Oliko se joku etiäisjuttu, taas? Muistan tienneeni paljon asioita ennalta silloin joskus. Pieniä aavistuksia oli eilen, kuinka näin että sisään astutaan, katsellaan ja vietetään aikaa tutussa seurassa.

Darkness by her side spoke and passed her by.

Ja niin se meni. Olisin halunnut huutaa. Kääntää pääni taaksepäin, avata suu niin auki että suupielet repeisivät ja antaa äänen tulla keuhkot mukanaan. 

Stuck in her chest a warning no one read.

Ihon, lihan ja luiden alla. Näkymätöntä, kuin tainnuttavaa kaasua. Sekoittaa todellisuuden ja unen, rajamailla rahisevin henkäyksin. Haluaisi lopettaa, irrottaa piuhat. Ja silti tietää ettei voi elää ilman, tuulessa kuulee huomisen, ne on taas täällä. 

Called inside the fog, pouring venom brew deceiving

Juuri kun olin halkeamaisillani, sinä tulit. Ikään kuin olisit kuullut ajatukseni, jäit seisomaan eteeni. Sanat tulivat suustani itsestään, en kuullut niitä. Näin vain kasvosi, ne vanhat mutta nuoret. Juuri muotoutuneet ja silti muistan ne vuosien takaa. Kadotettu polku heilui edessäni, myrsky oli kaatanut puita. 

Rode into the dark unaware winding ever higher

Kuinka sanoisin ei niin etten rikkoisi mitään? Etten saisi aikaan pahaa mieltä? Äh vittu ite se nolaa ittensä, ahistaa, vituttaa. Antakaa mun olla!

Toivottavasti se ymmärtää, luulen että ymmärtää. Ei jeesus miten ahdistavaa!

Onneksi se tajusi ja pyysi anteeksi. Noh, nolasi itsensä jokatapauksessa.

En ymmärrä miksi minua yritetään väkisin tuuppia johonkin. Kunhan nyt menet. Eikö pienet seikkailut auttaisi? Ihan kuin se ruikuttaisi seikkailua itsensä kanssa. Tai niin sen olen ottanut ja yrittänyt selitää että ei ei ei ei se toimi minun kohalla kun kun kun kun. 

Ja yrittääkö se nyt saada mua sen luo? Muuta, muuta, muuta. En kun mä jään. Noeeiiii. Mitä vittua? Oikeesti, anna mun olla. Ahistaa.

Nostan kädet pystyyn aina kun jotain tuputetaan puoli väkisin. Oli se mitä tahansa ja vaikka olisin alunperin ollut itse oma-aloitteisesti kiinnostunut siitä, halunnut sitä. Jos se ruutataan suuhun väkisin ja koko ajan ota ota ota ota niin joo painukaa vittuun.

Vituttaa.

 Vaikka olenkin Kala ja pidän savustetuista ruuista, ei se tarkoita sitä että pitäisin siitä että minua savustetaan. En vain ymmärrä, taas. Mikä vittu siinä on? Pidän siitä paikasta, siitä hommasta ja niistä ihmisistä yhtä lukuunottamatta, sitä jota tämä kirjoitus koskee. Pitäisikö ruikuttaa? Anella polvillaan ja vannoa ikuista uskollisuutta? Sori, on mulla muutakin elämää. Haluaisin kuitenkin olla sielläkin. Siellä on kivaa, yleensä. Ei aina ole kivaa mutta ei varmasti ole missään muuallakaan.

Pari asiaa täytyy selvittää koskien ensi kesää. Ehkä saisin jotain selvyyttä tähän solmuun menneeseen kalaverkkoon.

Hymyssä suin vaikka väsymys kalvaa. Olen nukkunut, nähnyt unia mutta heräillyt kesken kaiken. Viime yönä hampaani putosivat taas suusta. Tuntui kuin ne olisivat olleet ylimääräisiä, suuhun kuulumattomia jo ennestään. Syljin niitä kämmeniini ja vuodin verta. En tuntenut kipua, inhoa vain. Halusin kaikki lohkeilleet ja heiluvat hampaat äkkiä pois suustani.

Näin Eksyneen. Aluksi jähmetyin ja minulle sanottiin ettei saa olla noin vakava. Hymyilin teennäisesti ja sain tyytyväisen ilmeen aikaan. Vilkuilin sivusilmällä rumaa naamaa ja tajusin etten tunne juuri mitään. Ehkä jotain ikävän tapaista, halua halata vanhaa ystävää pitkästä aikaa. Toivotin hyvää joulua ja annoin mitä pyydettiin. Tuntui mukavalta, pitkästä aikaa.

Uusi vuosi saattaa tuoda tullessaan raastoa, Juustoraastin. Toisaalta tahdon, toisaalta en. Pelottaa tavallaan. En jaksaisi nyt itkeä. Kummallinen kivi vatsassa.

Valtavat vaatimukset ahdistavat. Miksi taas lähdin siihen saatanan rumbaan mukaan? Tai enhän oikeastaan edes ole vielä lähtenyt. Vakaa aikomus sanoa kerrankin ei polttelee niskassani. En tahdo, en jaksa. Ei minun ole pakko tehdä kaikkea, jos se ei kerta ketään muutakaan enää kiinnosta. Kuulostaa taas vähän liiankin tutulta..

Olen herännyt uudestaan. Ihme se ei sinänsä ole, mutta tuntuuhan se nyt vähän ihmeelliseltä näin lyhyen masennusajan jälkeen huomata miten turhaa se taas oli. Kyllä ne voimat on edelleen tallessa ja kaikki ajatukset huomisesta siintää hatarina edessä. Toissapäivänä niitä ei ollut tai en nähnyt niitä ja jos näin, ne oksettivat.

Unessa minut nostettiin kattoon kuristamalla. Huusin "MINÄ EN PELKÄÄ! MINÄ EN PELKÄÄ!" ja laitoin silmät kiinni, hengitin rauhallisesti ja pääsin irti otteesta. Mutta minkä?

Taas on vaivuttava siihen samaan olotilaan. Sinne jonnekin, kauas kaikesta, jotta löytäisin itseni. Ei kai se hukassa ole viime aikoina ollutkaan tai ainakin hieman lähempänä kuin koskaan ennen. Se myrkky jota vihaan sai aikaan ensin valtavaa onnellisuutta, unelman jota olen halunnut elää. Yhtä ja samaa, puuta tai kiveä. Sitten selvisi totuus. Selvä, kirkas, todellinen. Onko se unelmieni vastakohta? Yritän täältä jostain kaukaa saada selkoa siihen mitä edessäni tapahtuu. Sanat saavat paljon aikaan. Onnea ja surua. Valtava pettymyksen aalto hukuttaa jälleen minut alleen. Olen läpimärkä surun pisaroista, vesiputouksen takaa ei näe selkeää kuvaa. Onko se niin vaikeaa?

Tahtoisin vain olla onnellinen. Löytää jotain jonka olen hukannut tai jota ei minulla ole koskaan ollutkaan. On uskomattoman vaikeaa uskoa että joku pilaa niin monta hyvää asiaa turhanpäiväisen räpeltämisen takia. En edes yrittänyt, en halunnut koska en kyennyt ja sanoin sen. Minua ei uskottu. Otettiin ja vietiin. Taas nallina kalliolla ja myrsky pauhaa. Olen aina myrskyssä, siellä aalloilla ankkuritta.

Taidan elää elämäni metaforaa.

Joku sanoo varoittaneensa, tienneensä asiasta jotain ennen minua. Väitin vastaan, etten ole saanut mitään varoituksia vaikka aiheesta ollaankin keskusteltu. Tarkistin asian ja totesin olleeni oikeassa. Tavallaan. Jos pitää odottaa tunteiden varmistumista niin eikö lause "Mä taidan olla rakastunu suhun." ole sellainen? SIlti ja etenkin siitä syystä tulen tulleeni huijatuksi. Toisaalta kyseinen lause tuli ilmoille vasta myöhemmin, sen kaiken jälkeen josta yritin kieltäytyä. En voi olla ajattelematta että varmasti on pettymystä toisellakin puolella mikäli halu oli tuo. Epäonnistuminen ei ole koskaan kivaa.

Aika tappaa.

Tyhmyys valtaa alaa ja saa aikaan erilaisia tunteita. Useimmiten ne ovat negatiivisia tavalla tai toisella. Yleensä tunnen olevani kaikesta siitä ulkona ja saan ilokseni huomata olleeni itse edes hieman fiksumpi.

Nyt on toisin. Olen ollut tyhmin kaikista.

Olen katera, vihainenkin jopa. Tunnen jälleen tulleeni huijatuksi, katalasti minut syöstiin valheiden viemäriin. Rotat syövät sormeni mutten tunne kipua. Olen turta järkytyksestä, turta tyhmyydestäni. Että jopa minäkin menin lankaan, jolle aina nauran. Suurin kaipuu kaikista, sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus. En tahdo uskoa pahaa ihmisistä jotka puhuvat hyvyydestä, puhtaista arvoista. Silloinhan uskoisin pahaa myös itsestäni.

Jälkiviisaus lyö veitsen rintaani, ei minulle ollut ystävää. Soimaan itseäni, kaikkea sitä mitä teen tai ajattelen. Pieksen itseni torilla, kivitän kaipuuni hengiltä. En saa, en voi mutta silti haluan. On muka heikkous tunnustaa syvin toiveensa. Syvin toiveeni on pahin heikkouteni. Olen pelkuri ellen uskalla olla heikko rakkauden edessä?

Onko pelkuruutta olla sanomatta mitä ajattelee?

Järkytyn joka kerta kun tajuan olevani onnellinen siinä mitä en valveilla tunnusta. Tiedän kaipuuni, tiedän että olisin onnellinen jos sen saisin. Silti pelko kalvaa rintaani. Olisinko sittenkään? Kykenisinkö sitten kuitenkaan uskomaan ja luottamaan kaikkien onttojen lauseiden jälkeen?

Menneisyys saattaa olla palaamassa. Eksynyt on jälleen hukannut kompassinsa, kompastunut elämänsä punaiseen lankaan ja haparoi vastatuulessa. Heitin arvan jo aiemmin, joten pystyin puhumaan. Mitä siitä ajattelen? En tiedä. Toivon kaikkea hyvää.

Väärät ihmiset sanovat oikeita asioita. Ehkä ne auttavat jaksamaan.

Mä oon niin väsyny.

 Vatsassa tuntuu epämääräistä liikehdintää, eikä tämä nyt liity mitenkään siihen mitä olen syönyt ja ei, en ole raskaana. Siellä on jotain joka kutittaa ja saa kädet tärisemään. Uni ei tule tai herään kesken kaiken. Jännittää mutta eri tavalla kuin aiemmin. Jännittää ihan tosissaan, niin paljon että tulee paha olo, oksettaa. Pelottaa, en halua olla täällä mutta en uskalla mennä muullekaan. Perjantaina tärisen niin että rillit tippuu päästä.

Kuihammunkäy?