Teen samat asiat kuin ennenkin. Paistan koirille jauhelihaa. Pissalenkillä pysähdytään tuttuun koirapuistoon. Kuuntelen ne samat biisit. Juon lempikupistani kahvia. Lisään siihen pakuria ja toivon että se veisi tän muovisen olon pois.

Se menee välillä pois mutta tulee takaisin samalla tavalla kuin tunnetila unesta, jonka näit edellisenä yönä. Et enää muista mitä unessa tapahtui, mutta voit edelleen tuntea sen saman olotilan kuin unessa. Olet kuin toisen ihmisen ruumiissa.

Karjalassa kaksi naista saunoi kanssani. Tiesin heidän kuolevan lauteille mutta lähdin siitä huolimatta hakemaan lisää vettä. Takaisin saunan ovelle palattuani huomasin oviaukon romahtaneen. Naiset saunassa nauroivat hätääntyneelle äänelleni. "Vittu mä puran koko saunan että saan teidät ulos sieltä!". Nauru jatkui vielä hetken mutta hiljeni jokaisen repimäni laudan pätkän ja rautatangon myötä. En suostunut taipumaan historian tahtoon vaan huusin paniikissa apua. Lopulta heräsin omaan huutooni.

Seurasin katsomon takana ohjaamaani esitystä. Valokeila osui minuun. "Ei ohjaajan kuulu näkyä, lapset tässä pääosassa ovat" ajattelin ja siirryin varjoihin. Yhtäkkiä valot sammuivat ja tunsin ilman muuttuvan. Kesäinen lämmin ilta muuttui hyytäväksi syysyöksi ja taivaanranta maalattiin verellä. "Jotain pahaa tapahtuu. Kaikki äkkiä pois täältä ja piiloon!". Hyppäsin keinusta ja kuulin laukauksia. Kirkkaat valot siivilöivät kylmää nurmea juostessani kohti kallioiden suojaa. Helikopterista tulitettiin kallion reunaa niin että kiviä ja kallion palasia lenteli päälleni. Suojasin päätäni käsilläni ja kyyristyin kallion koloon. En tuntenut vihollista enkä tiennyt keitä miehet valkoisissa kypärissä olivat.

mut mitä sun pitäis tehdä?
pitäis olla jotenkin niin smooth
ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa
juosta alasti pellossa juhannusyönä ja huutaa

Joskus pitäisi vaan repäistä jo toteuttaa edes yksi näistä mun hulluista ideoista. Miksi aina ajatellaan että "no sitten joskus"?

Kunpa minulla olisi loputtomasti aikaa. Luomisaalto iskee yllättäen, vahvana ja rikkaana ja sen kanssa pitäisi paeta. Puristaa sitä hellästi sylissä ja juosta vaivaiskoivujen seassa paljain jaloin kylmän tuulen puhaltaessa lapsiaan eteenpäin yhä ylöspäin tunturin rinnettä. Joisin rinteen purosta lumista vettä ja nostaisin katseeni ylös vain nähdäkseni pelkkää hiljaisuutta. Olisin siellä vuorella yksin aaltoni kanssa mutten kuitenkaan koskaan yksinäinen.

Kuuntelen ajan sävelmää ja uppoan aaltooni. Näen mustan seassa kirkkaita juovia, säikeitä ja pisteitä. Ne kiertelevät ympärilläni ja ymmärrän, että voin sittenkin hengittää. Musta muuttuu kirkkaaksi turkoosiksi ja näen korallien värit, kalojen raidat, pilkut ja muodot sekä veden läpi siivilöityvän valon. Se piirtää pohjan valkeaan hiekkaan hypnoottisen tanssin. Minulla on kädet ja jalat ja niitä liikuttamalla uin eteenpäin kalojen ja korallien seassa enka koskaan aio herätä.

Voiko kaikki ulos aseteltava muka olla automaattisesti täydellistä? Sellaista, ettei kukaan näkisi siinä mitään muutettavaa, ettei tuosta kohtaa pitäisi ottaa tuota pois tai ettei tuohon pitäisi lisätä vähän tuota tai ettei tässä kohti pitäisi olla enemmän tätä tai ettei tätä olisi pakko yksinkertaistaa. Sanomani ei ole yksinkertainen eikä sitä siksi voi noin vain muuttaa. Olen sisältä kuin solmuun mennyt lankakerä, jossa on sata alkua ja kaksisataa loppua.

Tämä piste ahdistaa enemmän kuin moni muu piste aiemmin. Ahdistuksen lähde on niin perustavanlaatuinen että se ravistelee koko olemassaoloani. Olen sanaton, vatsaani kivistää kuin minut olisi tönitty maahan ja keuhkoistani olisi potkittu ilmat pihalle. Happivaje, sumea ajatus, olemisen täydellinen vaikeus.

On perin kummallista että onnistuminen ja hyvä elämä tuottavat ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Kuvittelin onnistuvani kun rakennan tämän kokonaisen elämän ympärilleni. Olen ollut onnellinen ja mielestäni kovin vähään tyytyväinen. Kaiken avain on ollut vapaus. Silti, juuri tuo vapaus on antanut minun unohtaa arjen ja sen kuinka tarvitsen ehjänä pysyäkseni ehjän kehikon tuekseni. Välillä olen kuin vettä ja katoan säleikön väleistä.

Satakolmetoista on pahaenteinen luku joka kaikuu päässäni. Se ei kuitenkaan hakkaa takaraivossani tarpeeksi lujaa, ei niin vaativasti että se saisi haisevan ruhoni liikkeelle. Olen valtaisan tuhon äärellä. Tunnen sen hiipivän selkääni pitkin, valuvan reisilleni. Paniikissa kahmin tuttuja ja turvallisia uppotukkeja ympärilleni. Suu täynnä pihkaa ja kaarnaa roikun niissä kiinni ja pimeys nielaisee minut.

Kunpa hurahtaisin muutokseen kuten hurahdin sinuun. Tapojeni mukaan vastustelin ja sitten olinkin jo vuosien päässä vaikka tänään on tässä eikä vielä kuitenkaan missään. Kiihotuin kuin ensimmäistä kertaa, raikkaana, uutena ja jännittävänä. Maistuit persikoilta, sadetuulelta ja täydeltä. Itkin väkijoukossa kunnes otit käteni käteesi. Hengityksesi niskassani, valtavia aaltoja edessäni. Olin valossa.

Ja laskeuduin jaloilleni tukevammin kuin kukaan muu. Kasvoin ja sisäistin. En kivutta, en surutta. Mutta kävelin tulessa, hiilillä, palavassa sateessa käteni mustelmilla ja onnistuin niin hyvin että nyt minuun tukeudutaan kuin vanhaan tietäjään, matkamieheen, jonka sanoista kaikuu kokemus, uskottavuus ja ymmärrys.

Nyt seison tässä. En tiedä missä olen mutta suunta on eteenpäin. Niin kuin sinä silloin sanoit. Kiitän siitä nyt, toivottavasti kuulet vaikka olenkin myöhässä. Liian myöhässä.

Lepää rauhassa.

Olen kapinallinen silloin kun minulle sanotaan ei. Sisälläni kuohuu sorrettujen ääni, lippu nousee ja laulan kaltaisteni äänellä. Sieluni silmillä marssin sotaan riistoa ja vääryyttä vastaan, välittämättä siitä kuinka käy.

I will dig two graves for us
Just want to see this enemy gone
There is no time
I just want to see this enemy gone

And it won’t be long
Until we’re raising our voices in song.

We are the voice of the crowd.
We are fire aloud.
We are the ones who stood first,
The hill and the stone.
The deep and the thirst.

We are the voice of the crowd.
We are fire aloud.
We are the silence at the end of sound
Listen closer, perhaps you can hear us now…

We believe that the man who brings his heart is home,
if the fight isn’t over, then let this be known:
We’ll go down by the sound of the songs the we’ve sung,
and I welcome the drowning.
Fill these empty lungs.

And I know that there’s nothing that waits for me there
but the peace in the silence.
I’ve earned it, I swear.
In the face of unturning eyes,
I have no fear.
There is no god, and I am standing right here.

Ja silti olen arka ja peloissani. Odotan tukea ja seinää johon nojata iskujen alla. Jälleen olen taas muka vahva ja voittamaton mutta tärisen tuulessa. Kunpa näkisitte minut nyt.

En ymmärrä valheita. En ymmärrä totuuden muuntelua ja ilkkumista. Yritän olla itsekäs, yritän pistää vastaan. Pitäisi antaa opetus, joku sanoi. Entä jos en jaksa, entä jos sittenkään jaksa välittää?

Lippu laskeutuu ja laulu lakkaa. Tunnen tuulen hiuksissani, se pyörittää tuhkaa raunioiden yllä. Aurinko laskee eikä enää nouse.

Yksinäisyys on eri asia kuin yksin oleminen. Voit olla yksinäinen ihmisten seurassa, kukaan ei näe sinua. Harmaat ovat seinät, harmaat ovat silmäsi. Voisit nousta ylös ja huutaa eikä kukaan kuulisi. Suru painaa ja tunnet outoa kaipausta kotiin, jota sinulla ei edes ole. Uskoit pysyväsi kaltevalla pinnalla, olethan vahva ja persoonasi kannattelee muitakin. Entä kun olisi ollut muiden vuoro kannatella sinua?

Se kupla on totta. Lasisessa kupolissa elää pieniä ihmisiä, pienine ongelmineen. Ei sielusi syvä tuska heitä koske, ei se heille kuulu vaikka voisit sillä raivolla polttaa koko heidänkin maailmansa. Ei palava turve pelota, ei katoava maailma kosketa. Ja sitten sataa unelmia, palaneita haaveita taivaan täydeltä.

Kaikkialla haisee home. Tunkkainen kosteus tarttuu hiuksiini, vaatteisiini, kassiini, varmaan sanoihinikin. Pääni on tukossa. en ole kokenut tällaista ahdistusta pitkään aikaan. Laimeaahan tämä on verrattuna siihen joka joskus on ollut. Tuntuu kuin siitä olisi satoja vuosia. Ja niin kuin arvelin etten muutu ihmisenä! Kaksi vuotta ja olen uusi ihminen. Mutta nyt olen yksinäinen ja ahdistunut koska en tunne kuuluvani tänne. Ahdistus ja koti-ikävä iskivät kun kuulin sanan EI. Epäireilu kohtelu aiheuttaa kapinan sisälläni ja tekisi mieli valua tärisevänä kyynelvyörynä lattialle.

Mutta olen väsynyt taistelemaan ja oppinut antamaan periksi. Eivät he ole vaivan arvoisia!

Meidän huominen olisi voinut olla todella kaunis. Arkinen mutta kaunis. Ehkä tämä kaikki muistuttaa minua taas siitä kuinka häilyvä itse olen. Kuinka monta eri persoonaa sisälläni asuu. Olen vapaa ja vahva nainen, joka määrätietoisesti valitsee itselleen sopivimmat. Olen herkkä taiteilija, joka kaipaa turvaa ja pelastajaa. Olen neutraali sivustakatsoja, joka pakenee tätä päivää ja vastuuta. Olen realistinen vastuunkantaja, joka suunnittelee huomisen etukäteen ja rakentaa kaiken itse. Olen sitä mitä halutaan, nöyrä palvelija ja haavoittuja. Olen päättäväinen ja vain sitä mitä tunnen itselleni sopivaksi.

En pysy raameissa. Valun yli ja sotken lakanat.