Vaikka nahan palaset silmien yläpuolella tahtovat ottaa omansa, kapinoin. Tahdon yhden pienen asian mutta jokin sisällä sanoo etten saa sitä. Ainahan sitä saa toivoa, nyt se tuntuu kuitenkin turhalta. Joka kerta kun olen sängyssäni hereillä, ajattelen asiaa. Lasken. Yritän järkeillä tahtien kanssa. Olen nukkunut viimeisten neljän päivän aikana enemmän kuin koskaan. Silti, janoan sitä lisää. Kuinka paljon on mahdollista nukkua? 15 tuntia menee helposti, joskus 18 tuntiakin on koisittu. Välissä täytyy kyllä käydä vessassa.

Voisin jatkaa näin ikuisuuksiin jos hereillä ollessani ympärilläni olisivat toiset ihmiset kuin tässä viime päivien aikana on ollut. Kaipaan joitain asioita. Stressiä en halua enää takaisin. Ehkä opin tästä jotain. Yritän muistaa huomennakin vielä miltä tänään tuntuu kun ei ole pää täynnä käskyjä ja pakkoja. Vain uudet piristävät kipaleet raikaa korvissa ja tekee mieli laittaa silmät kiinni auringossa ja tuntea kuinka mullan tuoksu hiipii nenään. Vaihdoin Boalle mullat ja istutin sen kirkkaan keltaiseen ruukkuun. Siinä on vaakaraitoja.

Ostin huuhteluainetta. Asunto on kuin uusi sen tuoksun kanssa. Ei enää kuume höyryjä, ei nihkeää hikeä. Raikkaus saa tulla ikkunasta. Ristiriita hiipii jälleen nurkalta. Se kävelee. Se vilkuilee ympärilleen ja kävelee nykivästi eteenpäin. Näyttää siltä kuin se olisi täysin vietävissä, narun päässä sätkimässä. Toisaalta sisällä kuplii viha ja inho. Toisaalta näky naurattaa. Kuitenkin hiivin piiloon varjoihin. Joskus en pääse pakoon. Silloin jäädyn. En näytä mitään pinnalla. Peilityyni.

Olin tänään vihan seassa todella iloinen. Ahdisti ne tunteet yhtäaikaa. Kuitenkin helpotus käveli laatikoiden kanssa ja oli se sama kuin ennenkin. Mietin omaa kuvaani. Mitä siinä näkyy? Sanat oli taas samat kuin liian usein ennenkin. Tiesin toistavani itseäni mutta ei se ole minusta kiinni. Asiat vain eivät muutu. Joskus radikaali muutos on paras. Luovuin itsekehittelemästäni muutoksesta järkiinnyttyäni. Itsestä se pitäisi lähteä. Käärmeenpesä.

Joskus olen niin väsynyt että itken sitä että itken. Läheinen ääni tuo maanpinnalle. Prrrrmm prrrrmmmpprrrmrmmr. Kuulostaa liian siniseltä. Tahdon kahville. Laktoositonta maitojuomaa. Ihmiset kaatuu. Ne vain putoilee. Jotkut nousee vielä ylös, jotkut ei enää koskaan. Pelko kalvaa jokaista. Mitä me nyt tehdään? Miten mä pärjään? Let me ease the pain.

Joku sanoi kaipaavansa piristettä elämään. Itse kaipaan rauhaa. Lepoa. Vaikka juuri olen vain nukkunut. Taas kuuluu kopasta jum jum jum jum. Ehkä kaikki johtuu siitä. Ehkä jostain muusta. Ehkä kyllästymisestä, ehkä epätoivosta. Muista kivuista. Kipu. Se tuntuu vaikkei näy. Vanhat arvetkin on kipeitä. Otsalohko putoaa ja sotkee lattiat tahmeiksi. Sukka kastuu. Nesteet lattialla ja lihat sohvalla. Otan lopputilin. Rakennan oman paikan mihin tämä ei tule. Kiitos.

Aion tehdä muutaman asian. Sitten kun vatsa on rauhassa. Sitten kun näkyy plussaa. Se tulee mulle, tai ne. Niin, tai ne. Ajattelen asioita kauemmas ja uskon parempaan. Vaikka sitten yksin. Mutta otan unen. Siellä on mukavaa ja pehmeää eikä silmiin tule piikkejä. Ehkä näen taas pilkahduksen tulevasta vääristyneenä. Potkut tarkoitti sairaalaa.

Olen niin väsynyt. Ja kaipaan vaaleanpunaista pöytäliinaa, jonka päällä lepää lasi, puolityhjä. Raybanit pois ja tervetuloa makujen maailmaan. Ei sitten. Ja käännän katseen pois lasittuneena. Lapsi huutaa "HAISTA VITTU!". Järkytyn tunteestani ja kylmät väreet hiipii niskaan. Miksi? Ehkä vielä joskus. Puutarhassa taimet kuihtuu laatikoissaan kuumalla seinustalla. Tomaatit kellastuu ja muuttuu kiveksi. Heitä se peilityyneen pintaan niin saat laineet aikaan. On se jotain, ei se muuten kuohu yli. Se tulee vielä takaisin, se repii jo poskesta. Huulet mustana, huppu silmillä etsin lähintä puuta johon nojata. Under the old oak.

Merellä saalistan. Saalistan yöperhosta valolla. Tuijotan ja nappaan verkkoon. Petyin uutisesta enkä ymmärrä että miksi. Helpottunuthan siitä pitäisi olla! Ei ainakaan tarvitse puristaa. Voin vaan olla niin kuin ennenkin, ei tarvitse! Happi loppuu.

Hei sitten.