Mitä oikeastaan ajattelin? Silloin en mitään. Taisin vain nauraa koko jutulle, että eihän mulle koskaan käy näin! Se oli oikeastaan vain hauskaa, katotaan nyt mihin tää menee. Ensimmäinen ajatus taisi olla jotain negatiivista, kuitenkin jokin siinä käski pitää turvan kiinni ja mennä mukana. Tiesin ettei siitä ole mitään vaaraa. Kaikkihan on kuitenkin aina itsestäni kiinni. Nauratti niin kamalasti, ei tää voi olla totta! Mutta eipä siinä muutakaan silloin ollut.

Itse taisin keskittyä ympäristöön enemmän. Tiesin että katse iski kiinni, yritin ehkä vältellä ja sitten taas en ja sain nauraa taas. Kaduttaa. Että pitikin mennä sanomaan niin. Että pitikin taas olla niin. Mutta kai kaikella on tarkoituksensa. Kertooko se yhden hetken tunteettomuus jotain? Nothing was meant to be. Itselleen on niin helppo uskotella asioita. Asioihin niin helppo jäädä koukkuun, roikkumaan. Varsinkin jos tuntee olevansa jotain vailla, ilman.

Elämä ei tunnu kokonaiselta jos pienikin osa siitä on tyhjä. Uskottelen itselleni että oma tyhjäpala ei ole niin iso kuin muut väittävät. En minä sillä mitään tee. Ei siitä ole kuin haittaa ja murhetta. Ja silti ajattelen sitä jatkuvasti, se vaivaa, kalvaa ajassa niin ison kolon ettei minua enää ole. Ontto kuori. Sen tavoittelu on naurettavaa, lapsellista enkä voi sietää sellaista juoksentelua. Haluan uskoa omaan ajatusmaailmaani mutta silti se aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja epäuskoa. Ei se vaan ole mun juttu.

Realismi on uskontoni. Tahdon uskoa todellisiin asioihin, sellaisiin jotka voidaan omasta mielestäni uskottavasti todistaa olemassa oleviksi ja "oikeiksi". Oikeastaan en jaksa tästä aiheesta enempää. Mietin usein filosofian yhtä peruskysymystä: "Kuka minä olen?". En oikeastaan tiedä. Kuilu julkisen minän ja sisäisen minän välillä tuntuu välillä epätodellisen isolta. Mikä minä olen kun ero tuon ja tämän välillä on näin suuri? Onko julkinen minä lainkaan todellinen? Onko koko elämäni pelkkää kulissia, kuvitelmaa? Mikä on se "oikea" minä? Pakon sanelemana olen päätynyt kompromissiin. Minä olen kaikkien osieni summa. En nyt sanoisi välttämättä "persoonieni" summa, kuulostaa jakomielitautiselta. Mutta eri roolieni summa, ennemminkin. Jossain siellä sisällä on sellainen kokonainen möykky, jossa on kaikki pienet osaset yhdessä. Söpöä.

Joskus tunnen kuinka sisällä hajoaa jotain. Viime aikoina se on tuntunut liian usein. Mutta ajattelen näistä henkisten kamppailujen revähdyksistä kuten lihasharjoittelusta. Mitä isompi vastus, sitä vahvempi on tulos. Mitä varten kaikki ne asiat on käytävä läpi? Senkö takia että sitten vanhana ihmisenä kiikkustuolissa voi katkerana ajatella menneisyyttä? Kapina nostaa päätään heinikosta. Uskon elämän olevan antoisampaa ilman joitain asioita. Kun osaisin päästää irti turvaköydestä.

Edessä näkyy pieniä pilkahduksia sumun seassa. Polku on kuitenkin niin pimeä ettei sitä näe. Välillä kulkija astuu ojaan ja vaalea lenkkari kastuu sukkaan asti. Kun osaisi olla tekemättä mitään. Niin kuin eksynyt sanoi, pitää olla joku joka sanoo että et lähde minnekään vaan oot tässä ja nyt. Millään muulla ei ole väliä. Ei nyt.