Kirjoitin itselleni muistilapun tänään noin kello 14:03. Käki oli hetki ennen kynän käteen ottamista kukkunut sen merkiksi että armollista odotusaikaa ilman fyysistä stressiä olisi vielä vajaa tunti jäljellä. Kirjoitin muistiin viisitoista akuuttia asiaa, jotka täytyisi uupuneilla aivosoluilla ja verinaarmuisilla käsillä saada aikaan ennen kuin paniikki iskee konkreettisesti niin että koko ruumis tärisee kauhusta ja adrenaliinipiikistä.

Kaikki listalla olevat asiat menevät kaiken muun edelle. Jonkun mielestä olen idiootti. Teen vapaaehtoisesti asioita joista en itse varsinaisesti hyödy milläänlailla. En ainakaan saa palkkaa, jos sitä mietit. Tai saan hyvän mielen jos onnistun jossain missä muut ovat epäonnistuneet. Kuka sellaisesta nyt ei pitäisi?

Ylivirkeä ajatuksenjuoksu estää luovuuden. Ei pysy asiat hanskassa eli lapasessa vaan tunnetilojen aiheuttamat fyysiset refleksit tulee eteen niin ettei edessä olevaa puistikkoa erota selvästi. Sosiaaliset suhteet ovat rubiikin kuutio minulle. Odottaminen valtaa taas alaa ja olen viltin alla. Ajatuksissa yksisarvinen suoraan fantasiaelokuvasta juoksee kohti ja lävistää rintani huutaen "Naurettavaa paskaa!". Taidan kuulla sen jopa nauravan.

Joistain ihmisistä pitää enemmän kuin muista. Joitain ei muista ollenkaan. Se millä perusteella jostain ihmisestä pitää on eri asia joka kerta. Joskus saattaa niistäkin pitää joita eilen vielä vihasi. Ehdottomuus on pahasta, silti se vyöryy päälle väkisin kuin lauman tahto. Määrätietoiset sudenkatseet kääntyvät minuun ja sanon mitä halutaan, myyn itseni, vaikka on parempi olla yksin, kuin tulla myydyksi. Petän itseni. Itseni. Itse. Vahinko ei voi olla suuri sillä minä itse on itsesäälin täyttämä kulissi. Sitä kerran jopa kehuttiin, sitä kulissia.

Jos kappale tehdään valkoisesta helmestä ja mustasta merestä, mitä siitä jää soiton jälkeen mieleen? Ei sanat, ei rytmi, ei tekniikka, ei melodia. Muistat ihmisen joka kerran kertoi sinulle helmistä ja merestä, aaltojen pärskeestä kallioita vasten myrskyn työntäessä laivaasi tuhoon tuomitun toiveen merellä kohti rantaviivaa. Tunsit verhon repeävän ja lopun alkua peläten puristit lujempaa. Helmikorvakoru toistuu silmissäni. Vaalea pinta ja vieno katse. Taisin kadottaa sen tuulessa. Niin kuin syksyn lehti viimeisessä aavikoituvan savannin puussa pidin kiinni ja toivoin. Halu uskoa siihen mitä luulin näkeväni piti sormet rungon ympärillä. Ajopuu koskessa.

Koska eräässä koskessa harvinaiset lohet kuolevat, on asioille tehtävä jotain. Ajattelin kehoittaa etenemään kohti silmäkettä, mutta katsoin parhaaksi antaa asioiden maleksia metsään ihan omalla painollaan. Metsäänhän sitä vaan mennään joka tapauksessa. Ehkä on parempi mennä hitaasti kuin työntää kärryihin lisää vauhtia ja tajuta alamäen olevan edessä.