Tämä on epätoivon parahdus:

WRÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Oikeasti se näyttää joltain aivan muulta. Se näyttää SINULTA! Ei jumalauta. Mä en taida enää jaksaa.

"Tuu tänne nukkumaan, yksin et nuku kuitenkaan, joko huoneesi nurkat pelottaa?
Ota kaikki mihin turvaat mukaan, ei urhea meistä ole kukaan, yksin on vaikeaa yö taltuttaa."

Eh. Äh. Mm. Phhhh. Hmh. Ööh. Hmm. Eih.

MÄ HALUUN. Voi vitun vitun vittu.

Mikset kertonut minulle että talosi huojuu tuulessa? Jos voisin, kopioisin sen cd:lle ja kantaisin kopiota mukanani. Edes jotain. Eih eiheiheiheiheiheiheiheiehieh.

Emmätiiä. Sunnuntait aiheuttaa ahdistusta. Et sano sanaakaan. Voisin sanoa liikaa. Tiedän, myöhemmin, myöhemmin. Mutta mitä sitten? Mitä silloin enää on jäljellä? En voi olla säilyke. Aikaisemmin, paljon aikaisemmin asennoiduin odottamaan. Odottamaan mitä vain. Ehkä elämää. Ja sitten en näe kun se tulee ja vie mennessään ja riepottaa ja sitten itketään kun vuoristorata loppuu eikä siitä ehtinyt nauttia ollenkaan! Uudestaan! Ja sitten taas mennään ja sitten pää osuu rautaputkeen ja lennän kesken matkan kovalle rantakalliolle aallon lyödessä kiville ja mekko kastuu. Keltainen hame ui aaltojen tahdissa. Kyynelten takaa en erota meren pauhausta.


Punainen verho laskeutuu. Odotetaan seuraavaa näytöstä. Verho vaihtuu puusäleiköksi ja yhtäkkiä nauran niin paljon! Olen yhtä hymyä vaikka niin päätin olla olematta missään enää ikinä. Olin niin katkera. Ja sitten siinä vaaleanpunaisen liinan luona kielsin senkin! Nyt voisin ottaa sanat takaisin ja vaihtaa ne muutamaan pisaraan katkeria kyyneleitä. Miten mä pystyin olee tyyni? Miten mä viel näytin tap tap tap? Kyllä sitä ihminen kaipaa ystäviä. Ja taisin saada yhden hyvän sellaisen. Ihan uuden. Hei! Tarjoiskohan se sitä kahvia?? Laktoosittomalla maitojuomalla tietenkin.

Otan kaiken siitä irti minkä saan. Muistan oman roolini. Se ei ole se jonka olisin halunnut mutta onpahan samassa näytelmässä edes. Mistähän mä oikein kirjoitan? Tajusin että kaipaan todella paljon sellaisia "koti-iltoja". Leffoja ja jotain hyvää naposteltavaa hyvässä seurassa. Ennen en pitänyt sellaisista lainkaan. Sitten tajusin että se oli hyvä pakokeino silloisesta tilanteesta. Tunnetusti kun en saa katsetta irti ruudusta jos eteen istahdan. Nyt kaipaan oikeastaan vain hyvää seuraa.

Olen paikassa johon en tunne enää kuuluvani. Ylimääräinen kaluste. Tahdon niin kovasti omaan kotiin. Se tunne kalvoi kuukausia sitten niin, että tein ulkopuolisisten mielestä järjettömän ratkaisun. Nyt vasta olen ajatellut että olikohan siinä sittenkään mitään järkeä? Mutta sitten se tietoisuus TÄSTÄ hetkestä tulee aallon lailla ja huokaan syvään helpotuksesta että mulla oli silloin kanttia. Ehkä hieman häpeillen tunnustan että se on vähän tyhjä vielä, se paikka. Minä itse olen tyhjä. Siitä aukosta rinnassa olen kirjoittanut aiemminkin. En tunnusta ainakaan ääneen että se on isompi kuin annan ymmärtää. Ja joka kerta kun kiellän sen tai vähättelen sen merkitystä, se kasvaa.

Huomasin punaisen paikan jälkeen yhden pienen äänen paremmin kuin ympäröivän visuaalisen maailman. Se oli nahan narinaa. Rytmikästä narinaa täydessä hiljaisuudessa. Teki mieli repiä se rikki ihan vain siitä syystä se oli siinä. Halusin sitä niin paljon ja hymyilytti ihan liikaa. Tilannettani kartoittavat jo muutkin kuin minä. Ovat välillä huolissaan tilastani. Kyllä mulla on kaikki ihan hyvin. Ei tässä mitään erikoista. Kysyn vaan: MISSÄ HELVETISSÄ SE ON ????