Heräsin paniikissa. Kylmä hiki valui selkää pitkin ja pää oli sekaisin. Melkein huohotin. Ajattelin että nyt on laitettava viesti, nyt on jotain sattunut. En kuitenkaan laittanut. En muista paljonko kello oli. Ehkä 11. Ahdistaa. Se ihminen on siellä missä niitä aseita on paljon. Ettei vaan ois mitään sattunu! Voihan se olla vääristynyttä, niin kuin ne potkut. Jos tää on toisin päin?

Seisoin rivissä muiden tummapukuisten ihmisten kanssa. Paikka oli lähellä kaupungintaloa. Oli talvi, lunta taisi sataa hiljalleen. Me ihmiset rivissä katsottiin kahta arkkua ja miestä. Miehillä oli armeijan puvut päällä, vihreät maastovaatteet. Miehet seisoivat omien arkkujensa, omien kuolleiden ruumiidensa vieressä, hiljaa.

Sitten toinen miehistä, oikean puoleinen, lähti paikaltaan kohti kaupungintaloa. Kysyin "Miten sä pystyt tekee sen?". Mies vastasi: "Ihan helppoo se on kun sen on jo kerran tehny..". Ja mies käveli kohti kaupungintalon rappusia. Itse seisoin ystäväni kanssa auton vierellä kun yhtäkkiä mieleni valtasi kauhu, paniikki ja kyyneleet alkoivat tulvia silmistä. Käskin ystäväni soittaa ambulanssin samalla kun itse kaivoin toista puhelintani taskusta. Akku oli lopussa mutta näppäilin siitä huolimatta 112. Kukaan ei vastannut. Huusin miehen nimeä kyynelten seasta ja juoksin kohti. Kuului kova pamaus ja näin vaalean välähdyksen.

Punaista lumella. Haulikko oli noussut otsalle. Ihmisiä kerääntyi ympärille ja polvistuin miehen viereen itkemään. Käskin ihmiset pois, ei tässä ole enää mitään tehtävissä. Jostain tiesin että tämä on se lopullinen kerta. En näe häntä enää ikinä.


Sain sen yhden asian Postin pienimmässä paketissa. Siihen mahtuu herne. Tai ei. Siihen mahtuu yksi atomi. Niin pieni se oli. Mutta sain sen. Jotenkin olin oikeilla jäljillä. Olin jo lähdössä. Jos en olisi noussut, en olisi nähnyt. Sydän meni tutumtutumtutumtutumtutum.

Huomasin käteni tärisevän. HOH. Se se olo oli. En ole unohtanut miltä tuntuu. Se on lujaa kyytiä kohti horisonttia hevosen selässä. Olo oli parempi kuin koskaan. En kyllä tiedä miksi. Ehkä pidän siitä niin paljon että kaikki kelpaa. Se ei kyllä ole hyvä juttu. Paitsi jos olo pysyy tällaisena niin käy mulle!

Edelleen haluan vain sitä kahvia. Itselleni en sitä yksin keitä. En juo niin paljoa kerralla. Mutta kupillisen voin seuraksi juoda kyllä. Eilen oli lasi puoli tyhjä. Pakenin ja sain apua, se oli jännää. Tilanne oli mitä kiusallisin. Kokenut sen ennenkin ja samojen ihmisten kesken. Kaimat. Vielä pari kutsua keinumaan mutta ei kiitos kun en mä harrasta sellasta. Katsoinko? En paljoa. Sen verran mitä katoin, katoin täysillä. Kai. Ei tarvinnut laskea sinä iltana. Teen jotain mihin kehoitettiin ja katson onko se mun juttu. Jatkan tätä siitä huolimatta. Tämä on mukava paikka.

Harrastin ehkä laittomuuksia, mutta sillä keinolla sain sellaisia aaltoja, jotka muistuttavat minua tämän vuosituhannen alusta. Silloin oli enemmän pakkasta kuin nyt ja olin juuri löytänyt fantasian. Niihin aikoihin ajettiin Saabilla peltoa ympäri, ajettiin kyllä sitä ennenkin. Se aika lähenteli sen ajan loppua. Muistan ruskean uuden koulupöydän jonka tuoksusta en pitänyt. Se oli epäkäytännöllinen rakennelma ja taas petyin siihen tyyppiin joka vaan loisii nurkissa. Koskaan ole siitä pitänyt niin kuin tilanne olisi vaatinut. Ei tunnu enää velvollisuudelta, en tunne enää muuta kuin inhoa.

Ne aallot muistuttaa Kahdesta Lampusta, Kahdesta Puusta ja ahdistuksesta. Ehkä pakenin niille lehdille. Kasetti piti kääntää välillä. Onneksi se on ohi. Tai eri raameissa nykyään. Ei enää sitä oloa ole kuitenkaan.

Kuulin kuinka olen satuttanut. Olen ollut tekemässä hallaa vaikka en ole tehnyt mitään. Ihmettelen tapahtumia. Aiemminkin penäsin tarkoitusta. Kai kaikella sellainen kuitenkin on? Ainakin oma maailmankatsomus perustuu kaiken tarkoituksenmukaisuudelle. Kaikki tapahtuu jostain syystä. Ei minkään "isomman voiman" ansiosta, vaan ihan vain siksi että niin vain täytyy käydä. Uskon että kaikkien ihmisten on tarkoitus onnistua elämässään. Olla onnellisia. Mahdollisuudet siihen tulee eteen, mutta on täysin itsestä kiinni käyttääkö niitä vai ei.

Mitäs vittua mää oikein filosofoin?!?! Turpa kiinni ja nenä kuntoon!

Kyynärpää sanoo itsensä irti yhdessä oikean polven kanssa. Tiedä mikä siinä on. Sattuu. Eh, en mä tiedä! MÄ OLEN AIVAN SEKAISIN! Vittu. Mä tiedän mitä mä haluan. Tiedän todellakin pitkästä aikaa tarkalleen mitä mä haluan. Enkä mä voi saada sitä. Mutta usein on niin että se toinen versio on parempi kuin edeltäjänsä. Paitsi elokuvissa. Peleissä usein on niin että ykkösestä kakkoseen tapahtuu valtavaa kehitystä. Niin kuin vaikka Pekka Kana-tasohyppelyssä. On muuten hyvä peli! Suosittelen. Kerran kyseisen pelin jo pelannu läpi mutta siitä on jo monta vuotta. Siispä back to Rooster Islands!

Pekka Kana 2

Eilen keiteltiin soppaa. Oikein mielenkiintoista soppaa. Ja mää vaan nauroin! Tai teki mieli, vaikee oli pidätellä siinä hiljaisuuden keskellä. Vahingonilo on huumorini. Tai en mä kyl tiiä onko oikeesti, mut kyl se joskus naurattaa kun ihmiset perseilee ja sotkee asioitaan. "Et oo varmaan tämmösessä hautajaissaattueessa ollu ennen?". En, mutta pidin siitä, jostain syystä. Eeehehehe. Kai sillä on taas tappouhkaus päällä. Enemmistö on kyllä sen puolella. Itse kyllä ajattelen että se on se vitun huuhkaja itse aiheuttanut koko teatterin. Hohhoi. Mutta onpahan jännää.