Laukauksia, verta, pakomatka ikkunan läpi, atomipommi.

Pakenin seinän taakse. Tiia ei ehtinyt. Näin kuinka luoti lävisti pään ja punainen suihku levisi eteeni. Tajusin että jalkani näkyvät. Ne huhuili jotain. Tiesin ettei ne ampuisi kuin päähän. Kuulin puhetta ja tiesin niiden tulevan kohti. Välissä oli kuitenkin esteitä niin etteivät ne hetkeen nähneet jalkojani. Muistin että Tiia huusi juuri ennen laukausta että "Juokse Emma kontin taakse ja lujaa!". Heittäydyin kerran näkyviin ja ammuin pistoolillani laukauksen kohti naista. Ei osunut. Pinkaisin juoksuun käytävälle kontin taakse. Juoksin, juoksin, juoksin. Tiesin ettei vastassa olisi ketään. Piti vain päästä ulos siitä laitoksesta. Avasin oven. Umpikuja. Takaisin toiselle ovelle. Taas umpikuja. Huoneessa oli yksi ainut ikkuna. Matala ja aivan huoneen ylärajassa. Hyppäsin kohti ikkunaa olkapää edellä. Lasin sirut ei tuntuneet missään. Lensin. Alla näkyi hopeapaju, ajattelin että heitäydyn sen päälle, vähän edes pehmeämpi lasku kuin suoraan nurmelle. Lento kuitenkin jatkui. Mies ampui automaattiaseella parvelta kohti. Näin mustat luodit ja väistin ilmassa. Kiihdytin vauhtia ylös ja eteenpäin. Välillä lento oli vaikeaa, kuin raskasta kauhomista. Sitten muistin että unessa voi tehdä mitä vain. Ja tiesin että Raccoon City oli tuhottava. Lensin eteenpäin ja valmistauduin räjähdykseen. Heitin jotain palavaa alas metsään, kohtaan josta lähdin lentoon. Omasin niin mahtavia voimia että laitos ja kaikki sen ympärillä räjähti ajatuksen voimasta. Minua kohti nousi kelta-punainen aalto. Säteilylle altistuminen ei haitannut, tiesin tehneeni oikein.

Koivumäki. Tulimme autolla pihaan. Kaikki oli harmaata ja mustaa. Kuin hautajaisissa. Pihalla oli olentoja kuin suoraan Beetlejuicesta. "Eikö ookin aidon näkösiä? Ihan uskomatonta miten ne osaa tehdä noin aidon näkösiä pukuja. Ihan vois vaikka pelottaa." Ahdisti.

Peli. Tiesin että mäen alla lumen seassa toinen meistä kuolee jos en toimi. En jaksa enää kolmatta kertaa elää uudestaan samaa hetkeä, menettää rakasta. Lähtötilanne. Etsin paniikissa autotallista asetta. Ainiin. Pistoolit saa vasta myöhemmin. Puukko, kirves mikä vain! Mattopuukot saattaa kolarissa iskeytyä omaan reiteen, missä on tän metsästyspuukon tuppi?? Kasasin reppua, aseet täytyy piilottaa ettei ne siellä laitoksessa löydä niitä kun me jäädään kiinni. Vaatteiden alle piilottaminen on turhaa kun ne riisuu vaatteet siellä pois. Steriilin valkoista joka paikassa. Autotallissa oli maalattia, tumman oranssia hiekkaa tarttui housuihin. Aatu tuli ovesta. Lunta tuprutti. Aika kului. "Ne on kohta täällä! Aatu ota joku ase, äkkiä! Ihan mikä vaan!"

Ala-asteen rehtori astui ovesta. Takana tuli tuttu mies. Tiesin että ne on tapettava nyt, muuten toinen meistä kuolee siellä mäen alla. "Sä kuolet nyt." Väänsin rehtorin alleni, nopeasti puukko kurkulle. Toinen mies seisoi takanani Aatun otteessa. Viilsin puukolla kurkkua. Kuului korinaa. "Aatu, tapanko mä tän nyt?", "Tapa, äkkiä!". Painoin koko voimallani puukon kurkkua vasten ja viilsin vasemmalta oikealle. Puukko luisui kädessä veren valuessa päälle. Rehtori tuijotti pilkallisesti ja viittoi miehelle jotain. Olin erottavinani kirjaimet "ABC". "Vekku, sä voit vielä tulla meidän puolelle. Päätös on tehtävä nyt." Uskoin hyvän voittavan. Mies kuitenkin painoi kädet kurkulleni ja kaikki pimeni.

***

Miksi se tuntuu vieläkin? Miksi se tuntuu vain siellä punaisessa paikassa? Tai no, veri salpautui kun näin päivityksen ihan tässä näin. En minä ymmärrä. Miksei se mene pois? Eihän se ole koskaan missää, miksei se hälvene?

Kaivan itselleni hautaa kun en pysty olemaan iloinen puolesta. Haistakaa vittu minun puolesta ja paskaa tulevaisuutta vaan kaikille tasapuolisesti. :'(

Enää en sano sanaakaan.