Jos asian muotoilee suussa uuden näköiseksi, onko se valehtelemista? Joskus kuullaan asioita väärin, joskus ei vaan ymmärretä. Väärin ymmärrettynä eläminen voi olla raskasta jos kehästä ei pääse pois vaan sekin ymmärretään väärin. Työnnetään kovemmin takaisin nurkkaan. Nurkassa voi olla ihan mukavaakin, jos ei kaipaa seuraa. Ainakin voi rauhassa päästellä suolikaasuja niin ettei kukaan huomaa, tuhota tuhoajien hengitysilmaa pikkuhiljaa ja saada suloinen kosto.

Joskus on hyvä omaksua täysin erilainen rooli kuin mikä itse on. Tilanteista, jotka omalla naamarilla ahdistaa tai tuntuu mahdottomalta, voi uudella maskilla päästä hyvinkin helposti ohi. Puntariin laitetaan tällöin oman minän selkeys ja kestävyys. Vielä arvoituksena oleva itse muokkaantuu toiseksi helpommin ja se alkuperäinen on helpompi unohtaa, hetkeksi tai kokonaan. Joskus se alkuperäinen rooli on kuitenkin niin vahva että se puskee alta läpi niin että näytelmää seuraavat luulee jakomielitautiseksi tai muuten vain hukkuneeksi.

Pakosta jotain muuta kuin itseään esittävä hajoaa valheellinen lause lauseelta sisältä sirpaleiksi. Ulkokuori säilyy, onhan se maski olemassa ja hyvät kulissit. Tällaisen persoonan kohdatessaan on syytä miettiä, miksi sen on tehtävä noin itselleen? Mikä sen on ajanut tuohon pisteeseen? Usein on niin etteivät muut ihmiset hyväksy sitä mikä maskin alla on. Tämä ei tosin kaikkia häiritse. Kaikki kunnioitus niille itsetunnon pioneereille, jotka paskat välittävät muiden sanomisista ja ajatuksista!

Joskus, ja ehkä jopa usein, tuntuu siltä että tällä pallolla ollaan yksin eikä kukaan ymmärrä saatika välitä. Silti siellä jossain menneiden vuosien kätköissä on ainakin yksi jonka kanssa aallot liplattaa samaan tahtiin erilaisia rantakiviä vasten. Lohduttavaa on tietää että veden vaikutus on kuitenkin sama. Epätasaisuudet, ruhjeet ja virheet kuluu pois, hitaasti mutta varmasti. Itse voi vaikuttaa asiaan siistimällä muutosten lohkareista irtoavat pikkukivet pois. Hiidenkirnun lailla niistä muruista voi muodostua psyyken peruskallioon ammottavia aukkoja.

Niin kuin monta kertaa aiemminkin, on tämä hetki niin tunkkainen että avaan takaoven ja yritän paeta haaveiden raikkaalle nurmikolle. Siellä menneisyyden kummituksen kuiskivat niin etten saa rauhaa vaan paistan vähän kanaa ja lohta ja kuuntelen muistoja verhon takaa. Onneksi se ei ollut sininen. Yhteneväisyydet aiempaan olisivat olleet liikaa ja ahdistus ekstrovertin hämyssä olisi juoksuttanut rappuja alas alas alas alas.

Ne toiset kasvot katsoo välillä niin kuin ne tietäisi liikaa. Tai niin kuin ne haluaisi kysyä jotain.