Ihmiset on uskomattomia. Tää vitutuksen aalto jyrää taas kaikki muut ajatukset, joista hetken ehdin iloita mukavan tapaamisen jälkeen. Miten jumalauta voi ihminen olla niin saatanan tyhmä!? Mä voisin vaikka itkee kun vituttaa niin paljon taas saman ihmisen takia. Voisin irtisanoa itseni siitä ihmisestä. Painukoon vittuunsa minun puolesta!

Viitti tännekään kirjoittaa ihan kaikkea mitä mielessä pyörii. Onneksi on olemassa vielä se pöytälaatikkopäiväkirja. Kirjoittaminen on niin terapauttista että kirjoitan tänne, kahdelle muulle sivustolle sekä sinne ihan oikeeseen päiväkirjaan. Joskus kirjoitan omaelämäkerran. Entinen psykologini kehoitti siihen kun olin aikani kertonut elämäni tapahtumista. Tunnen kuulemma omalaatuisia ihmisiä.

Ihmiset. Ne on vittuja. Lihavia, rupisia ja mätiä vittuja. Kunnon limapilluja. Tekisi mieli oikeastaan hankkiutua eroon niistä. Hankkiutua eroon elämästä. Se on niin vitusta kaikki. Tuntuu että oon eläny jo ainakin 100 vuotta ja olisin valmis kuolemaan. Niin raskas on taakka.

Elämässä on monta eri puolta. Yhdellä saralla kaikki menee putkeen ja tuntuu että mukana on ollut älyttömän hyvä tuuri koko ajan. Lähinnä koulujen ja työn saralla tämä, myös asuminen on ok. Sosiaalinen elämä taas kusee ku palokunnan hevonen. Miehet on aiheuttaneet uskomattoman loven itsetuntoon vaikken haluaisi sitä millään myöntää. On vaikeaa luottaa ihmisiin vaikka tiedän olevani optimisti ja uskon kehitykseen parempaan suuntaan kaikissa asoissa. Siihen on pakko uskoa. Ei elämällä ole merkitystä jos ei usko kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Hohhoi saatana. Ärsyttää aivan vitusti. Ja on nälkä. Ja väsyttää. Kummallisia asioita tapahtuu. Stressi kasvaa, vitutus kohoaa. Nappi napsahtaa ja pimeys laskeutuu. Mukavata.

Mä en haluaisi olla ihastunut. Mutta olen silti. Sitä on vaikea myöntää vaikka joka kerta kun ajattelen erästä miestä, muljahtaa masussa mukavasti. Asiaa mutkistaa se että mies on jo varattu. Satuin pahaan saumaan. En ihastu ilman syytä. Yleensä minut isketään. Niin kävi nytkin. Mies tuli ja iski. Ei, ei se ole kusipää. Tyhmältä kuulostaa puollustaa sitä mutta jostain syystä uskon. Se vain.. tuntuu niin hyvältä. Olla sen seurassa, kuunnella sen puhetta ja nauraa sen kanssa. Yritin unohtaa sen. Luulin että onnistuin. Mutta sitten näin sen taas ja se sanoi "Mä en saa sua pois mielestäni."

Oon ehkä tyhmä mutta jostain syystä tuntuu että ei kannata unohtaa sitä tyyppiä ihan kokonaan. Antaa sen nyt katsella mitä se elämältään haluaa. Annoin sen olla rauhassa ja sitten se sanoin niin. Vaikka ei oltu edes mesessä juteltu. Se ihminen tuntuu pelottavan samanlaiselta kuin minä. Kummallisia yhteneväisyyksiä mielipiteissä ja tykkäämisen kohteissa ilmenee vähän väliä. Ei tämmöistä ole ollut koskaan ennen.

Se vetää mua puoleensa ja toisin päin: "Kun mä nään sut tekis mieli vaan.." Mut kun ei. Sain palan siitä. Kaksi kertaa. Ja haluan lisää, niin paljon lisää! En haluais olla se toinen nainen. Tiedän että sitä miestäkin pelottaa. Se on sen toisen kanssa koska se pelkää. Ei halua ottaa riskiä. Itse olin niin pitkään yksin että uskoin jo etten koskaan enää halua toista sukupuolta, en pysty enää ihastumaan kaikkien niiden pettämisten jälkeen. Nyt kun tuntuu että olen itse jollainlailla se joka vie, on helpompaa mennä virran mukana. Voi itse painaa jarrua kun siltä tuntuu tai hypätä kyydistä kun alkaa hirvittämään.

Tuntuu että jos ei kohta tapahdu jotain tämän hetkistä elämän tilannetta mullistavaa muutosta, ammun itseni. Kuolema, ikuinen uni kuulostaa liian hyvältä. Ristiriitaisia tuntemuksia. Ihastuminen, viha, katkeruus, pettymys, apaattisuus, suru, innostuminen ja sitten taas se ihastuminen.

Se olen minä.