Hiostaa. Päähän sattuu. Mieli on lenkillä koiran kanssa. Annetaan lapsille syy elää ja aikuisille nuorille voimia jatkaa eteenpäin. Ei täällä olla niin yksin kuin miltä näyttää. Liina pois silmiltä ja pyyhi kyyneleet.

Kuva alkaa hahmottua. Nurkassa kyyhöttää kaveri, jolla on kyynel silmässä. Tule pois sieltä, täällä on mukavampaa. Mutka istahtaa olalle piakkoin. Sitä eilen hahmottelin ja päässä on tieto. Se varmaan kutittaa.

Elämän epätasainen rytmi väsyttää. Tasaista maastoa on hankala löytää. Kyllästyminen tasaisella kauhistuttaa. Onko sitä pakko pyrkiä siihen jos sitä ei sitten kuitenkaan halua? Vai onko se vain sitä sellaista normaalia suomalaisen tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin, oli kesä tai talvi. Aina on mieli jossain muualla. Voisin ajatella tästä hetkestä jotain rumaa koska haluan olla muualla.

Jos toivon jotain, tapahtuu jotain aivan päinvastaista. Vai tapahtuuko? Keväällä ounastelin asioita ja ne tapahtui. Päivät menee istuessa. Silmiin tulee kosteus kun suu avautuu haukotukseen. Menisin saunaan, uimaan, lenkille, puntille. Tuntuu niin turhalta se mitä teen viitenä päivänä viikossa.

Hakekaa mut pois!