Luulin sulkeneeni sen oven. Jostain välistä kuulin kuitenkin ääniä joita en voi vastustaa. Ne hypnotisoi ja saa aikaan iloa, ahdistusta, riemua ja sekavuutta yhtäaikaa.

Tuntuu kuin olisin tehosekoittimessa keittiön pöydällä, jota alaston kokki heiluttaa. En minä ymmärrä.

Luulin että en tunne sitä miestä kohtaan enää mitään. Erosta on kuitenkin kaksi viikkoa aikaa, mikä on mulle aika pitkä aika olla ajattelematta miehiä. Tosin ajattelinhan viime lauantaina taas toiveikkaasti yhteenpaluuta, U-käännöstä. Nyt huomasin olevani mustasukkainen niin että sisällä kiehui. En ehkä olisi ollut jos ei se mies olisi ensin itse tullut ihan viereen seisomaan ja jopa iholle. Sydän hypähti ja hymy oli huulilla.

Ja sitten se mustasukkaisuus, pettymys ja itku. Tänäaamuna oli pakko ottaa yhteyttä ja kai se kannatti. Viestit alkoi olemaan saman tyylisiä kuin ensimmäisellä seurusteluviikolla. Hassuja. Tilanne on kaikinpuolin kummallinen. Pidän siitä miehestä todella paljon. Haluaisin hänet takaisin, yrittää uudelleen. Ehkä se ero oli sittenkin liian hätiköity päätös. Hänellä oli kuitenkin kaikki uudet asiat silloin vasta edessä

Ei tarvitsisi hätiköidä, ei ole kiire mihinkään. Tutustutaan uudestaan toisiimme, paremmin. Voi mä kaipaan niiiiiin.. Mitä mun pitäis tehdä?

En mä ymmärrä.