Seurasin katseellani nurmirinteen alapuolella olevaa tietä ja sen tapahtumia. Ihmisjoukko, joka koostui lähinnä nuorista miehistä, vyöryi alas loivaa mäkeä. Nuorukaiset huusivat ja kirosivat hakatessaan toisiaan. Tie oli mutainen ja väkivalta ihmismassan iskujen hurmoksessa kasvoi kasvamistaan. Laitoin käteni suojelevasti serkunpoikani harteille ja lähdimme rauhallisesti kulkemaan pois päin väkivallan keskuksesta.
Edessä oli metsä ja sitä ennen matala nurmikukkula. Taivaan sininen väri pilkotti jostain metsän takaa. Kyykistyimme kukkulan rinteelle ja nainen seurassani sihahti: "Katso! Merkittyjä!". Ja tosiaan, näin kukkulan laella ihmishahmoja kärpässienen näköiset hatut päissään. Tiesin että matkamme tarkoitus oli päästä noiden merkittyjen hahmojen puheille ja tehdä loppu laaksoa kurittaneista vitsauksista. Nyt se olisi vihdoinkin mahdollista!
Ennen kuin ehdin lähteä hiipimään kohti merkittyjä, kuulimme varoituksen: "Piiloon, jokin lähestyy! Piiloon, piiloon!". Syöksyimme vasemmalle metsikön suojaan ja heittäydyimme avoinaisesta asuntovaunun ovesta sisään. Nainen rojahti vatsani päälle ikään kuin kilveksi ja jäimme makaamaan lattialle kasvot kohti taivasta. Oven eteen syöksyi hätääntynyt tuuheaharjainen kultainen leijona joka sanoi: "125-vuotias Tata on tulossa. Tehkää kaikkenne pysyäksenne hengissä, älkää liikkuko senttiäkään!".
Pidätimme hengitystämme ja odotimme. Ja odotimme. Tunsin kuinka verenpaineeni kohosi ja kasvojani alkoi kuumottaa. "Älä hengästy, älä hengästy!", ajattelin. Ja sitten näin sen. Suuri valkoinen Tata liikkui puiden välissä hitaasti mutta varmasti kohti asuntovaunua, jonka lattialla kyyhötimme täysin ilman suojaa. Emme voineet muuta kuin toivoa ettei meitä huomattaisi. Tatan musta silinterihattu vaappui sen päässä kun se lähestyi asuntovaunua.
Yhtäkkiä nainen repäistiin pois päältäni ja kuulin vain hänen karmivan viimeisen huutonsa: "Hyppää Emma!". Ponnistin niin lujaa kuin jaksoin ja lensin korkealle ilmaan yli puiden latvojen. Tata kirosi minut. En päässyt alas. Lensin jonkin rakennuksen päällä ja lauloin niin lujaa kuin jaksoin vastakirouksen ja laskeuduin pihamaalle sulavasti. Sain erävoiton Tatasta ja hymyilin auringossa. Tata humisi perääni uudesta koitoksesta, mutta tiesin sen olevan kaukana edessä. Sitä ennen oli löydettävä muut ihmiset.
Juoksin rakennuksen sisään. Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Missään ei näkynyt ketään. Käytävän punainen matto ja taulut seinillä eivät paljastaneet mitään. Tumma puupinta kiilsi auringossa. Paniikki alkoi hiipiä jäseniini. Missä kaikki ovat? Säntäilin ympäri taloa. Jokainen ovi jota kokeilin oli lukossa. Saavuin vessan oven eteen. Se oli raollaan. Mutta miksi vain tämä ovi? Vessan lavuaarissa oli likainen mies. Miehen ruumiista näkyi vain navan yläpuolinen osa, jalkoja ei lainkaan. Miehellä oli parran sänki ja huonot hampaat, iho kuulti sinisen harmaana. "Oletko sinä hengissä?", kysyin. Mies aloitti likaisen naurun remakan ja valui lavuaarista alas kuin vesi. Lähdin juoksemaan kohti vastaanottotiskiä, jonka tiesin sijaitsevan alakerrassa. Siellä on pakko olla ihmisiä!
Olin oikeassa. Alakerrassa oli salaisen toimintajoukon keskusyksikkö ja tietokoneiden välillä pörräsi kymmeniä ihmisiä kuin ampiaisia. Jotain oli selkeästi tekeillä. Astelin huomaamattomasti tutun vaalean naisen viereen, jonka tiesin soluttautuneen yksikön toimintaan toiselta puolelta. "Mitä täällä tapahtuu?", kysyin ja yritin saada selkoa laitteesta jota nainen piteli käsissään. "Aika on kallistumassa toiselle puolelle." Nainen näytti laitetta tarkemmin. "Näetkö? Kiekko kääntyy hitaasti toisinpäin." Kiekon tumman violetti, merkillisillä kultaisilla kuvioilla koristeltu puoli kääntyi telineessään. Toisella puolella oli kerman värinen, vihreillä kuvioilla koristeltu kuva kukkulasta. "Me tarvitsemme lisää pilviä. Pian. Muuten tämä väki täällä ottaa voiton aivan liian helposti. He tietävät jo liikaa ja näkevät läpi. Voitko auttaa meitä?". Tiesin ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Tässä oltiin jo niin syvällä mukana. Tunsin patriootin sisällä nostavan päätään. "Mitä minun täytyy tehdä?". Nainen kumartui eteenpäin. "Vuorilla asuu tulinen lohikäärme joka vartioi vihollistaan ja rakkauttaan, vedestä heijastuvaa peilikuvaansa. Tiedäthän miten pilviä muodostuu? Merkityt auttavat sinua mutta sitä ennen sinun on päästä täältä ulos huomaamatta."
Mies mustassa puvussaan muutaman pöydän päässä nosti päätään ja näytti tajuavan jotain. Pian koko huoneen täytti huutojen ja laukausten sarja. Yritin kaapata naisen mukaani suojaan lattialle mutta liian myöhään. Tunsin lämpöisen veren valuvan sormieni välistä. Ovikello soi.
Edessä oli metsä ja sitä ennen matala nurmikukkula. Taivaan sininen väri pilkotti jostain metsän takaa. Kyykistyimme kukkulan rinteelle ja nainen seurassani sihahti: "Katso! Merkittyjä!". Ja tosiaan, näin kukkulan laella ihmishahmoja kärpässienen näköiset hatut päissään. Tiesin että matkamme tarkoitus oli päästä noiden merkittyjen hahmojen puheille ja tehdä loppu laaksoa kurittaneista vitsauksista. Nyt se olisi vihdoinkin mahdollista!
Ennen kuin ehdin lähteä hiipimään kohti merkittyjä, kuulimme varoituksen: "Piiloon, jokin lähestyy! Piiloon, piiloon!". Syöksyimme vasemmalle metsikön suojaan ja heittäydyimme avoinaisesta asuntovaunun ovesta sisään. Nainen rojahti vatsani päälle ikään kuin kilveksi ja jäimme makaamaan lattialle kasvot kohti taivasta. Oven eteen syöksyi hätääntynyt tuuheaharjainen kultainen leijona joka sanoi: "125-vuotias Tata on tulossa. Tehkää kaikkenne pysyäksenne hengissä, älkää liikkuko senttiäkään!".
Pidätimme hengitystämme ja odotimme. Ja odotimme. Tunsin kuinka verenpaineeni kohosi ja kasvojani alkoi kuumottaa. "Älä hengästy, älä hengästy!", ajattelin. Ja sitten näin sen. Suuri valkoinen Tata liikkui puiden välissä hitaasti mutta varmasti kohti asuntovaunua, jonka lattialla kyyhötimme täysin ilman suojaa. Emme voineet muuta kuin toivoa ettei meitä huomattaisi. Tatan musta silinterihattu vaappui sen päässä kun se lähestyi asuntovaunua.
Yhtäkkiä nainen repäistiin pois päältäni ja kuulin vain hänen karmivan viimeisen huutonsa: "Hyppää Emma!". Ponnistin niin lujaa kuin jaksoin ja lensin korkealle ilmaan yli puiden latvojen. Tata kirosi minut. En päässyt alas. Lensin jonkin rakennuksen päällä ja lauloin niin lujaa kuin jaksoin vastakirouksen ja laskeuduin pihamaalle sulavasti. Sain erävoiton Tatasta ja hymyilin auringossa. Tata humisi perääni uudesta koitoksesta, mutta tiesin sen olevan kaukana edessä. Sitä ennen oli löydettävä muut ihmiset.
Juoksin rakennuksen sisään. Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Missään ei näkynyt ketään. Käytävän punainen matto ja taulut seinillä eivät paljastaneet mitään. Tumma puupinta kiilsi auringossa. Paniikki alkoi hiipiä jäseniini. Missä kaikki ovat? Säntäilin ympäri taloa. Jokainen ovi jota kokeilin oli lukossa. Saavuin vessan oven eteen. Se oli raollaan. Mutta miksi vain tämä ovi? Vessan lavuaarissa oli likainen mies. Miehen ruumiista näkyi vain navan yläpuolinen osa, jalkoja ei lainkaan. Miehellä oli parran sänki ja huonot hampaat, iho kuulti sinisen harmaana. "Oletko sinä hengissä?", kysyin. Mies aloitti likaisen naurun remakan ja valui lavuaarista alas kuin vesi. Lähdin juoksemaan kohti vastaanottotiskiä, jonka tiesin sijaitsevan alakerrassa. Siellä on pakko olla ihmisiä!
Olin oikeassa. Alakerrassa oli salaisen toimintajoukon keskusyksikkö ja tietokoneiden välillä pörräsi kymmeniä ihmisiä kuin ampiaisia. Jotain oli selkeästi tekeillä. Astelin huomaamattomasti tutun vaalean naisen viereen, jonka tiesin soluttautuneen yksikön toimintaan toiselta puolelta. "Mitä täällä tapahtuu?", kysyin ja yritin saada selkoa laitteesta jota nainen piteli käsissään. "Aika on kallistumassa toiselle puolelle." Nainen näytti laitetta tarkemmin. "Näetkö? Kiekko kääntyy hitaasti toisinpäin." Kiekon tumman violetti, merkillisillä kultaisilla kuvioilla koristeltu puoli kääntyi telineessään. Toisella puolella oli kerman värinen, vihreillä kuvioilla koristeltu kuva kukkulasta. "Me tarvitsemme lisää pilviä. Pian. Muuten tämä väki täällä ottaa voiton aivan liian helposti. He tietävät jo liikaa ja näkevät läpi. Voitko auttaa meitä?". Tiesin ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Tässä oltiin jo niin syvällä mukana. Tunsin patriootin sisällä nostavan päätään. "Mitä minun täytyy tehdä?". Nainen kumartui eteenpäin. "Vuorilla asuu tulinen lohikäärme joka vartioi vihollistaan ja rakkauttaan, vedestä heijastuvaa peilikuvaansa. Tiedäthän miten pilviä muodostuu? Merkityt auttavat sinua mutta sitä ennen sinun on päästä täältä ulos huomaamatta."
Mies mustassa puvussaan muutaman pöydän päässä nosti päätään ja näytti tajuavan jotain. Pian koko huoneen täytti huutojen ja laukausten sarja. Yritin kaapata naisen mukaani suojaan lattialle mutta liian myöhään. Tunsin lämpöisen veren valuvan sormieni välistä. Ovikello soi.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.