Pururadalla tunsin kuinka sääri alkoi helpottamaan. Samalla helpottui oleminen sen ihmisen seurassa, joka taukoamatta kertoi asioita. Osan niistä kuuntelin puolella korvalla, osan säilöin sisääni eleettömästi. Nyt muistelen niitä ja mietin, missä voisinkaan olla jos-

Niin. Onko oikeastaan järkeä edes ajatella koko asiaa? Todennäköisesti ei.

Se nimi lyö kuitenkin vasten kasvoja ja laittaa miettimään asioita uudelleen. Pelkään ajatuvani taas aallokkoon, siihen samaan joka sai raajani takertumaan ohuen ohueen verkkoon kuin tuhoon tuomitun kuutin. Roikuin kiinni, verkko halkoi ihoani, näin lihaksen, jänteet ja luun. Tuoko on kaikki mitä sisälläni on? Pelkkä ihminen. Vihertävässä vedessä silmäni sumenivat, muuttuivat vaaleiksi enkä lopulta nähnyt enää mitään.

Tunsin kyllä meriveden haavoissani. Suolaista sadetta, sateisia saattueita. Sanotaan, olet yksin etkä jää ilman mitään, olet kaksin ja kalliolla paljain jaloin, hiljaa hymisten ja katso, et sano enää sanaakaan. Ääni meni, se meni meni jo. Kuurosade piiskaa ja muistuttaa ihmisestä joka rakasti seisoa sateessa ilman sukkia.

Sillä on yllään musta paita ja lapsenomainen ilme. Hämillään maailmasta, innoissaan kaikesta, peloissaan itsestään, ajatuksistaan, tunteettomuudestaan. Tyhjä taulu muttei tyhjä katse. Surullisuus ennen kaikkea. Se paistaa läpi mutta ei näytä värejä oikein. Vääristää, sumentaa kuin kyyneleet kun yrittää ajaa moottoritiellä karkuun muistojaan.

Viestintuoja, onhan niin että olen olemassa? Tunsin pohkeeni, sääreni, reiteni, keuhkoni, jalkateräni ja varpaani. Uskomatonta, olen ollut siellä jo niin monta kertaa enkä saa tarpeekseni. Haluan sinne joka päivä, motivaattorina parempi minä.

Uskon että se saapuu ja kaataa purteni. Ulappa, se saa!