Joku leuhkii sillä että soitti kaverilleen ambulanssin: "Soitinpa tuossa Jarskille ambulanssin." Noin viikko sitten Jarski vasta pääsi sieltä ja sen jälkeen on aika kulunut siinä samassa paikassa, samoja tapoja noudattean kuin ennen sitä. Ennen keuhkoveritulppaa, ennen sairaalassa makaamista päiväkausien ajan. Sosiaalinen media välitti viestiä sängyn pohjalta. Aluksi vaikutti siltä kuin jokin "herääminen" olisi luvassa, että olisi säikähtänyt elämän voimaa ja sitä kuinka nopeasti se voi kadota.

Ja vitut.

Pelottaa että ne ihmiset vain katoaa. Toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa siitä että välillä jopa toivon sitä. Että ainakin se toinen niistä pääsisi eroon paskasta elämästään. Ettei kenenkään tarvisisi surullisena seurata vierestä. Jarski taas. Noh. En usko että kovin moni jää kaipaamaan. Ainakaan niistä jotka ovat sivusta seuranneet sitä paskaa.

Luin viime yönä Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa ja mietin koska ne kaksi menee niin pitkälle. Piristä on puhuttu, se toinen laihtuu ja laihtuu ja hymyilee välillä niin kummallisesti. Itse todistin pilven polton ja järkytyin lähinnä siitä miten huolettomasti siihen suhtaudutaan. Kuulemma eräässä asiassa yhteistyötä minun kanssani tekevä ihminen on ollut osallisena huumebileisiin. Surullista on se että siellä on ollut niin monta, niin nuorta kaveria mukana. Aikuiset äijät iskeköön itseensä mitä lystäävät, kunhan jättävät typerät teinitytöt rauhaan. Itsesuojelivaistoa ei ole.

Velkaa. Sitähän se elämä kai on. Mitään et saa ellet anna. Entä jos vain lupaa ja lupaa? Tyhmä on se joka antaa katteettomalle elämälle lisää taakkaa. Lisää hoitamattomia asioita. Jopa ne, joita pidin älykkäinä, sortuvat. Tai niin siitä ajattelen. Itse osaan kuitenkin olla ilman monia asioita, mikäli niihin ei ole varaa. Pakko ei ole saada muuta kuin vettä ja ruokaa. Näistä maallisista asioista.

Se otti veden. Annoin sen. Se otti huikan ja meni vessaan. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota ennen kuin vasta jälkeen päin mutta se tuli vessasta liian nopeasti. Se otti vesituoppinsa ja meni terassille. Se katsoo välillä kummallisesti. Kai se luulee että olen jollainlailla samanlainen koska kävin juttelemassa silloin kuin tuntui niin yksinäiseltä, silloin kun olin niin lyöty että olin valmis poistumaan. Hankkiutumaan eroon ihmisistä. Asioista joita tuli paha mieli. Asioista jotka stressaavat. Asioista jotka saivat kauhunvaltaan koska en vain jaksanut. Tai siltä silloin tuntui.

Aika taitaa kuitenkin olla se kaikkein tärkein.

Huominen. Se pelottaa. Joudun tai saan kohdata sen joka ajoi kuiluun. Pelkään tunteitani, sitä etteivät ne ole kadonneet kaikesta huolimatta minnekään. Että kun katson sitä, muistan. Ja olen taas niin rikki kun tajuan eläväni toiveistani pois päin. Niin kaukana niistä kaikista.