Istuin sängyn vieressä lattialla polvillani ja nojasin käsivarteni patjaa vasten. Peitto tuntui pehmeältä ja huone oli lämmin. Minua väsytti mutta halusin pysyä hereillä vieressäsi. En ollut nähnyt sinua moneen kuukauteen, vai joko siitä oli vuosi? Pelko tuntui kivenä vatsassa, ruumiini tärisi nykäyksittäin kuin kuumeessa, ei vilun vaan jännityksen, ahdistuksen, toivon ja tuskan takia.

Katselin käsiäsi. En nähnyt enää sormusta. "Ne on eronneet. Ne on eronneet! NE ON ERONNEET!!". Mieleni huusi ilosta, onnesta, epäuskosta ja - hämmennyksestä? Ulkokuoreni oli tyyni, en halunnut pilata tätä hetkeä. Hymyilin vaivihkaa, sinäkin hymyilit. Mieleeni hiipi pelottava totuus: olit heti eron jälkeen tullut minun luokseni. Olin siitä valtavan iloinen mutta mietin samalla olinko vain korvike? Niin sanottu kakkosmies? Miksi olit tullut? Miksi olitte eronneet? Onko hän kuollut? "Vain kuolema teidät erottaa." Rintaani koski. Taisin itkeä hiljaa. Mietin olisiko minusta taas siihen? Voisinko ottaa sinut takaisin?

Tiesin että voisin. Tekisin mitä vain vuoksesi. Nöyryyttäisin itseäni julkisesti mutta se ei haitannut.

Halusin vain sinut takaisin.

---

Veljeni kadotti kihlasormuksensa järveen. Juoksin rannalla ahdistuksen vallassa karkuun mutta ilma tuntui muuttuneen liimaksi joka esti ripeän liikkumisen. Kuulin takaani ivahuutoa joka sai minut ahdistumaan entisestään.Halusin vain pois. POIS, POIS! Veljeni huusi heille takaisin samalla mitalla mutta minä jatkoin kulkuani.

Veljeni nukkui leikkimökissä ja näin pienestä oviaukosta käärmeen mökin lattialla. Varovasti huhuillen sain veljeni heräämään ja huusin  "EI ÄLÄ LAITA JALKOJA LATTIALLE SIELLÄ ON KÄÄRME!!". Onneksi veli sai nostettua jalat ylös ennen kuin käärme havahtui liikkeeseen. Yhtäkkiä olin itsekin mökissä. Se oli aivan liian pieni, tuntui kuin olisin kolossa maan alla, ahtaanpaikankammo hiipi mieleeni. Käärme söi sammakon mökissä ja lähti sitten luikertelemaan punaiset silmät kiiluen aivan kasvojeni vierestä ulos. Olin sotkenut itseni valkoiseen lakanaan enkä mainannut millään päästä ulos mökistä. Ottaessani lakanaa irti jaloistani tajusin että punamusta käärme oli iskenyt hampaansa polveeni ja roikkui siinä.

Äitini oli savusaunassa ystäväsnä kanssa ja kehoitin heitä tarkistamaan kylpemisen jälkeen jos veljen kihlasormus olisi tullut pesuveden mukana pihalle. Äiti oli tuhdissa humalassa. Sanoin että katselen saunan ympäristön ensin itse jos he katoisivat sitten jälkeenpäin. Kävelin saunan ympäri paljain jaloin. Sen seinän vierellä kasvoi paljon isolehtisiä kasveja. Ilta oli hämärtymässä ja nurmikko tuntui märältä ja kylmältä varpaissa. Kiersin saunan vasemmalle puolelle jä säikähdin äkkinäistä liikettä kivijalan juuressa. Ei kai taas käärme?! Menin lähemmäs ja näin ison sammakon ruohon seassa. Se jatkoin loikkimistaan pois päin kun huomasin kellariin vievän kiviliuskan päällä ainakin kolme isoa sisiliskoa. Pelko hiipi ihoni alle. Jos täällä on saalista, on saalistajakin lähellä. Huusin Englannin kuningatterelle ja hänen seurueelleen että katselisivat jalkoihinsa, käärmeitä tuntui olevan paljon liikkeellä.

---

Ja niin kuin luulin ottaneeni pienen askeleen eteenpäin! Alitajunta on kuin vihollinen sisällläni, aina kääntämässä veistä haavassa. Olen saanut olla pitkään ilman epätoivoisia unia hänestä, joten mistä tämä nyt tuli? Enkö jo saisi mennä eteenpäin? En kaipaa niitä enneunia, merkkejä yhteydestä. En halua tietää missä hän on, mitä hän tekee tai ajattelee. On helpompaa yrittää unohtaa näin.

Yritän ajatella tätä iltaa. Olen siellä taas ja toivon että Irvikissakin olisi. Haluaisin sanoa hänelle jotain mutta jokin on estänyt minua. Irvailua on jatkunut noin kahdeksan kuukautta, tosin pitkiäkin taukoja on välissä ollut. Silti se katse on säilynyt. Viekas, kiusoitteleva, ärsyttävä.

---

Joku päivä tällä viikolla pysähdyin. Tuntui kuin olisin nähnyt kyseisen ihmisen ensimmäistä kertaa eläissäni vaikka olen nähnyt hänet lähes päivittäin jo puolentoista vuoden ajan. Yritin sivuuttaa asian jatkamalla sitä mitä tein mutta tajusin tuijottavani noita silmiä. Noita huulia ja hiuksia. Järkytyin, vaikka olin ajatellut että se voisi olla mahdollista enkä pitänyt sitä mitenkään outona asiana. Oli se silti aika outoa.

Eilen taas havahduin tuijottamiseeni. Toivoin että hän katsoisi minua samalla tavalla kuin katsoi pari päivää aiemmin. Istuimme ja juttelimme mutta ajatukseni harailivat. Odotin vain tuota katsetta. Aika oli loppumassa, hän poistumassa ja kun katsoin mitä hän tekee, näin sen. Läpitunkeva katse lävisti aivoni. Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? Ei tämmöistä tapahdu ei helvetissä! Tän on pakko johtua siitä että sen ulkomuoto muistuttaa.. no sitä jota en koskaan unohda ja hormonihirviön paluusta. Mutta sen ääni.. vähän karhea, hiljainen, ehkä jopa ujo saa minut nostamaan katseeni. Lähtiessäni katsoin kaksi kertaa taakseni, se ääni oli jotain.. ilahduttavaa ja jännittävää.

Mitä vittua täällä tapahtuu?