Olen kotona.

Sanoin asian ääneen, sen josta olen aiemmin vaiennut. Jännitti kieltämättä hieman mutta olin miettinyt ja testannut sanomiseni ennakkoon, tuntui hyvältä. On sentään jotain varmaa, jotain vanhaa josta pitää kiinni suunnitellessa tulevaa, arvaamatonta aallokkoa. Kuvitelmissani seilaan aavalla merellä ilman kompassia, ilman tähtiä joista ottaa suunta. Olen airoton jolla, kapteeniton paatti valtameren sylissä.

Lämmin syli sylki päällensä. Häpeä kahmi tuntemattomia virstanpylväitä enkä ollut pahoillani. Ainakaan omasta puolestani. Tietynlainen myötätunto aiheutti häpeäni. Liian suuret sanat yrittivät sumentaa näkökenttäni mutta sainkin niiden avulla selville sen mitä haluan. Tai taas ennemmin sen mitä en halua.

Kourallinen kotoisuutta, turruttavaa kuvaa peiton mutkassa. Musta viitta ei ole ollut päälläni koko tänä aikana. Ehkä suunnitelmattomuus, avoimuus ja uuden odotus on saanut minussa aikaan tunteettomuuden turvan. En halua, haluan. En tiedä, tiedän. Tiedän olevani kiinni, liimattuna. Se ei haittaa. Olen vain iloinen siitä että tunnen sentään jotain, olkoonkin se jokin menneisyyttä, kadotettua onnea.

Toisaalta tekisi mieli huutaa.