Olen ollut kauan vaiti.

Yksinäisyys on eri asia kuin yksin oleminen. Voit olla yksinäinen ihmisten seurassa, kukaan ei näe sinua. Harmaat ovat seinät, harmaat ovat silmäsi. Voisit nousta ylös ja huutaa eikä kukaan kuulisi. Suru painaa ja tunnet outoa kaipausta kotiin, jota sinulla ei edes ole. Uskoit pysyväsi kaltevalla pinnalla, olethan vahva ja persoonasi kannattelee muitakin. Entä kun olisi ollut muiden vuoro kannatella sinua?

Se kupla on totta. Lasisessa kupolissa elää pieniä ihmisiä, pienine ongelmineen. Ei sielusi syvä tuska heitä koske, ei se heille kuulu vaikka voisit sillä raivolla polttaa koko heidänkin maailmansa. Ei palava turve pelota, ei katoava maailma kosketa. Ja sitten sataa unelmia, palaneita haaveita taivaan täydeltä.

Kaikkialla haisee home. Tunkkainen kosteus tarttuu hiuksiini, vaatteisiini, kassiini, varmaan sanoihinikin. Pääni on tukossa. en ole kokenut tällaista ahdistusta pitkään aikaan. Laimeaahan tämä on verrattuna siihen joka joskus on ollut. Tuntuu kuin siitä olisi satoja vuosia. Ja niin kuin arvelin etten muutu ihmisenä! Kaksi vuotta ja olen uusi ihminen. Mutta nyt olen yksinäinen ja ahdistunut koska en tunne kuuluvani tänne. Ahdistus ja koti-ikävä iskivät kun kuulin sanan EI. Epäireilu kohtelu aiheuttaa kapinan sisälläni ja tekisi mieli valua tärisevänä kyynelvyörynä lattialle.

Mutta olen väsynyt taistelemaan ja oppinut antamaan periksi. Eivät he ole vaivan arvoisia!