Olen ollut irrallaan valtameressä. Tummat laineet ovat tuntuneet raikkailta ja joka päivä hiukseni ovat levänneet märkinä olkapäilläni. Suolaiset pisarat ovat valuneet selkääni pitkin ja ne tuntiessani olen muistanut sinut, teidät, heidät, ne kaikki. Kylmillä väristyksillä olen raapinut sisältöä elämääni. Tunteita paetessani olen hakenut jotain voimakkaampaa ja kertakäyttöistä. Sellaista suunnatonta kokemista, kuluttamista, käyttämistä.

Nyt se meri on muuttunut muoviseksi, silti se kastelee helmani kivikossa. Yritän etsiä jotain elävää niiltä aalloilta samalla peläten yksinäisyyteni murtumista. Hiljaisuus on turvallista, turruttavaa enkä ole aiemmin ollut näin suojassa. Muurien takana naamioitu neito huhuilee lankeavia hölmöjä eikä osaa pidättää nauruaan. Elämä näyttäytyy lapsellisena, turhamaisena ja teennäisenä. Askeleet kaikuvat kadulla.

Haluan saada syvyyttä marmorin pinnalla. Sen valkoisen pylvään juurella, suurten ajattelijoiden seuratessa minua katseillaan. Haluaisin olla pahoillani mutta yhteyteni moraaliin on katkennut. En haluaisi olla kliininen, steriili ja kaikkeen tottunut silloin kun hetkessä tapahtuu jotain muutakin kuin laukeamisia. Silloin kun suutelen, olen joku muu ja havahdun unesta vasta kun suljet oven. Et ole todellinen, et luotettava, et samaa kastia.