Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 25. toukokuu 2017

Karjalasta Alppipuistoon

On niin outo olo. Kuin kuumeisessa unessa. Tältäkö se arkiruutinien loppuminen tuntuu? Tällaisen olonko se saa aikaan, kun ei tarvitsekaan enää aamulla herätä samaan aikaan? Mittari näyttää 36 Celsius-astetta. Mikä mun normaalilämpö on?

Teen samat asiat kuin ennenkin. Paistan koirille jauhelihaa. Pissalenkillä pysähdytään tuttuun koirapuistoon. Kuuntelen ne samat biisit. Juon lempikupistani kahvia. Lisään siihen pakuria ja toivon että se veisi tän muovisen olon pois.

Se menee välillä pois mutta tulee takaisin samalla tavalla kuin tunnetila unesta, jonka näit edellisenä yönä. Et enää muista mitä unessa tapahtui, mutta voit edelleen tuntea sen saman olotilan kuin unessa. Olet kuin toisen ihmisen ruumiissa.

Karjalassa kaksi naista saunoi kanssani. Tiesin heidän kuolevan lauteille mutta lähdin siitä huolimatta hakemaan lisää vettä. Takaisin saunan ovelle palattuani huomasin oviaukon romahtaneen. Naiset saunassa nauroivat hätääntyneelle äänelleni. "Vittu mä puran koko saunan että saan teidät ulos sieltä!". Nauru jatkui vielä hetken mutta hiljeni jokaisen repimäni laudan pätkän ja rautatangon myötä. En suostunut taipumaan historian tahtoon vaan huusin paniikissa apua. Lopulta heräsin omaan huutooni.

Seurasin katsomon takana ohjaamaani esitystä. Valokeila osui minuun. "Ei ohjaajan kuulu näkyä, lapset tässä pääosassa ovat" ajattelin ja siirryin varjoihin. Yhtäkkiä valot sammuivat ja tunsin ilman muuttuvan. Kesäinen lämmin ilta muuttui hyytäväksi syysyöksi ja taivaanranta maalattiin verellä. "Jotain pahaa tapahtuu. Kaikki äkkiä pois täältä ja piiloon!". Hyppäsin keinusta ja kuulin laukauksia. Kirkkaat valot siivilöivät kylmää nurmea juostessani kohti kallioiden suojaa. Helikopterista tulitettiin kallion reunaa niin että kiviä ja kallion palasia lenteli päälleni. Suojasin päätäni käsilläni ja kyyristyin kallion koloon. En tuntenut vihollista enkä tiennyt keitä miehet valkoisissa kypärissä olivat.

mut mitä sun pitäis tehdä?
pitäis olla jotenkin niin smooth
ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa
juosta alasti pellossa juhannusyönä ja huutaa

lauantai, 6. toukokuu 2017

Honey Bee

Olen keksinut kaksi asiaa, joita haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ostaisin sopivan paikan ja alkaisin tuottamaan kahta tuotetta. Siinä sivussa voisi toteuttaa toisenlaistakin yritystoimintaa ja nämä kaikki tukisivat toisiaan. Asuisin siellä rauhassa ja saisin tuotettua myös niitä tekstejä, jotka pyörivät päässäni. Saisin pitää eläimiä ja olisi riittävästi tilaa olla. Ajatuksissa nämä ovat "jossain tulevaisuudessa" mutta oikeasti, miksi?

Joskus pitäisi vaan repäistä jo toteuttaa edes yksi näistä mun hulluista ideoista. Miksi aina ajatellaan että "no sitten joskus"?

sunnuntai, 8. tammikuu 2017

Lapintiira

Romaanissa sanottiin ettei tarinan loppu ole läheskään yhtä mielenkiintoinen kuin sen alku. Alun tärkeyttä korostettiin äidinkielen tunnilla ja tunsin suunnatonta luomistuskaa tämän paineen alla. Mielestäni piti päästää irti, antaa tavujen alkaa kirjaimilla ja lauseiden sanoilla, omalla painollaan, siten kuin se hyvältä tuntui. Yksittäiset sanat saattoivat olla lauseita tärkeämpiä, ne yksin saattoivat tuottaa lukijalleen suurempaa nautintoa kuin yksikään valmiiksi hiottu tarina.

Kunpa minulla olisi loputtomasti aikaa. Luomisaalto iskee yllättäen, vahvana ja rikkaana ja sen kanssa pitäisi paeta. Puristaa sitä hellästi sylissä ja juosta vaivaiskoivujen seassa paljain jaloin kylmän tuulen puhaltaessa lapsiaan eteenpäin yhä ylöspäin tunturin rinnettä. Joisin rinteen purosta lumista vettä ja nostaisin katseeni ylös vain nähdäkseni pelkkää hiljaisuutta. Olisin siellä vuorella yksin aaltoni kanssa mutten kuitenkaan koskaan yksinäinen.

Kuuntelen ajan sävelmää ja uppoan aaltooni. Näen mustan seassa kirkkaita juovia, säikeitä ja pisteitä. Ne kiertelevät ympärilläni ja ymmärrän, että voin sittenkin hengittää. Musta muuttuu kirkkaaksi turkoosiksi ja näen korallien värit, kalojen raidat, pilkut ja muodot sekä veden läpi siivilöityvän valon. Se piirtää pohjan valkeaan hiekkaan hypnoottisen tanssin. Minulla on kädet ja jalat ja niitä liikuttamalla uin eteenpäin kalojen ja korallien seassa enka koskaan aio herätä.

Voiko kaikki ulos aseteltava muka olla automaattisesti täydellistä? Sellaista, ettei kukaan näkisi siinä mitään muutettavaa, ettei tuosta kohtaa pitäisi ottaa tuota pois tai ettei tuohon pitäisi lisätä vähän tuota tai ettei tässä kohti pitäisi olla enemmän tätä tai ettei tätä olisi pakko yksinkertaistaa. Sanomani ei ole yksinkertainen eikä sitä siksi voi noin vain muuttaa. Olen sisältä kuin solmuun mennyt lankakerä, jossa on sata alkua ja kaksisataa loppua.

 

keskiviikko, 9. marraskuu 2016

113

Olen jälleen siinä pisteessä, jossa ahdistus valtaa ruumiini ja mieleni. Sen juuret ovat pinnalliset mutta ne saavat ravinteita hyvinkin syvältä. On vaikeaa olla tyytyväinen mihinkään. Vaadin, tuomitsen, arvostelen ja moralisoin mutten näillä keinoin ole päässyt etenemään. Se aallokko tuntuu olevan lähtemätön osa minua ja palaan niille laineille kerta toisensa jälkeen. Vain jolla vaihtuu.

Tämä piste ahdistaa enemmän kuin moni muu piste aiemmin. Ahdistuksen lähde on niin perustavanlaatuinen että se ravistelee koko olemassaoloani. Olen sanaton, vatsaani kivistää kuin minut olisi tönitty maahan ja keuhkoistani olisi potkittu ilmat pihalle. Happivaje, sumea ajatus, olemisen täydellinen vaikeus.

On perin kummallista että onnistuminen ja hyvä elämä tuottavat ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Kuvittelin onnistuvani kun rakennan tämän kokonaisen elämän ympärilleni. Olen ollut onnellinen ja mielestäni kovin vähään tyytyväinen. Kaiken avain on ollut vapaus. Silti, juuri tuo vapaus on antanut minun unohtaa arjen ja sen kuinka tarvitsen ehjänä pysyäkseni ehjän kehikon tuekseni. Välillä olen kuin vettä ja katoan säleikön väleistä.

Satakolmetoista on pahaenteinen luku joka kaikuu päässäni. Se ei kuitenkaan hakkaa takaraivossani tarpeeksi lujaa, ei niin vaativasti että se saisi haisevan ruhoni liikkeelle. Olen valtaisan tuhon äärellä. Tunnen sen hiipivän selkääni pitkin, valuvan reisilleni. Paniikissa kahmin tuttuja ja turvallisia uppotukkeja ympärilleni. Suu täynnä pihkaa ja kaarnaa roikun niissä kiinni ja pimeys nielaisee minut.

Kunpa hurahtaisin muutokseen kuten hurahdin sinuun. Tapojeni mukaan vastustelin ja sitten olinkin jo vuosien päässä vaikka tänään on tässä eikä vielä kuitenkaan missään. Kiihotuin kuin ensimmäistä kertaa, raikkaana, uutena ja jännittävänä. Maistuit persikoilta, sadetuulelta ja täydeltä. Itkin väkijoukossa kunnes otit käteni käteesi. Hengityksesi niskassani, valtavia aaltoja edessäni. Olin valossa.

keskiviikko, 24. helmikuu 2016

Kliininen nainen ei suutele

Olen ollut irrallaan valtameressä. Tummat laineet ovat tuntuneet raikkailta ja joka päivä hiukseni ovat levänneet märkinä olkapäilläni. Suolaiset pisarat ovat valuneet selkääni pitkin ja ne tuntiessani olen muistanut sinut, teidät, heidät, ne kaikki. Kylmillä väristyksillä olen raapinut sisältöä elämääni. Tunteita paetessani olen hakenut jotain voimakkaampaa ja kertakäyttöistä. Sellaista suunnatonta kokemista, kuluttamista, käyttämistä.

Nyt se meri on muuttunut muoviseksi, silti se kastelee helmani kivikossa. Yritän etsiä jotain elävää niiltä aalloilta samalla peläten yksinäisyyteni murtumista. Hiljaisuus on turvallista, turruttavaa enkä ole aiemmin ollut näin suojassa. Muurien takana naamioitu neito huhuilee lankeavia hölmöjä eikä osaa pidättää nauruaan. Elämä näyttäytyy lapsellisena, turhamaisena ja teennäisenä. Askeleet kaikuvat kadulla.

Haluan saada syvyyttä marmorin pinnalla. Sen valkoisen pylvään juurella, suurten ajattelijoiden seuratessa minua katseillaan. Haluaisin olla pahoillani mutta yhteyteni moraaliin on katkennut. En haluaisi olla kliininen, steriili ja kaikkeen tottunut silloin kun hetkessä tapahtuu jotain muutakin kuin laukeamisia. Silloin kun suutelen, olen joku muu ja havahdun unesta vasta kun suljet oven. Et ole todellinen, et luotettava, et samaa kastia.