Tapaamisesta on kulunut vähän reilu viikko. Siitä ensimmäisestä keskustelusta on kulunut vähän reilu viikko. Ensimmäisestä suudelmasta on kulunut vähän reilu viikko.

Pelkään. Enkö tunnekaan mitään? Valehtelenko itselleni ja samalla hänelle? Olenko paikalla vain koska ei tarvitse olla yksin?

Ehkä ei kannata ajatella tässä vaiheessa vielä mitään. Ei yhtikäs mitään. Yhtäaikaa samassa paikassa oleilu tuntuu hyvältä mutta sisällä kalvaa tieto siitä että jonkun muun kanssa se on tuntunut vielä paremmalta. Kaikki kävi niin äkkiä. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia eikä mitään tarvitsisi enää kysyä.

Tänään havahduin siihen etten ollut paikalla. Tai ehkä en halunnut olla paikalla. Kuulin oman ääneni sanovan päässäni "Ei tästä tule mitään". Se tuntui helpottavalta. Ei tästä tule mitään. Yksin on niin helppo olla. Sanoin että ajatus yhdessä olosta tuntuu vielä kummalliselta niin pitkän yksinäisyyden jälkeen. Pakko oli sanoa jotain edes sinne päin.

Askel kerrallaan. Janoan intiimiä läheisyyttä aina vain enemmän. Sitä haluan varmasti, sitä täydellisyyttä lakanan alla kiteytyneenä ihanaan ihmiseen. Mutta jääkö se sittenkin vain siihen?