Väsyneillä silmillä ajattelen: taasko sitä mennään? Onko aika palata takaisin ja tuhota uudet ajatukset, haudata haaveet? Pelko nakertaa taas. En uskaltanut viimeksikään, miksi siis nyt olisin rohkeampi? Kasvaako rohkeus kohdatessani pelkoni? Olen kai saanut tarpeekseni.

KAI.

Sekoitan taas ajatuksia sillä jota tavallaan pakenin. Tai en ehkä paennut. Ennemminkin unohdin, aloin elää ilman. Se koputtaa olalle kun nukun enkä muista sitä aamulla. Vasta seuraavassa unessa havahdun. Se on taas täällä! Enkä ole pahoillani. Tunnen olevani enemmän elossa.

Silmäni menevät kiinni. Kuolema on ehkä lähempänä kuin kukaan meistä tajuaa. Se laahaa helmojaan varjoissa, nauraa joka kerta kun takaraivo koskettaa kukkalautaa. Se hieroo kämmeniään yhteen, ei vielä, ei vielä.. Kärsimysnäytelmä jatkuu.

Kulissien takana tapellaan. Isketään nyrkillä ensin pöytään, sitten vastapuolta kasvoihin. Laatikossa on veitsi, jolla isä fileroi lohta syksyisin kun on vielä lämmintä mutta illat pimenevät. Pimenee aamutkin elämässään, huomaamatta. Ajatus on jo pimennossa, kaiken alla, haudassa. Kaiken aikaa aika kuluttaa sitä vähää ajatusta, joka aiemmasta on jäljellä. Olen surullisempi kuin koskaan aiemmin. En olisi uskonut että se on mahdollista tämän ihmisen kohdalla.

Lapsenomaiset kasvot ovat palanneet. Tarinat menneestä junamatkasta saivat minut lähes kyyneliin mutta en näyttänyt sitä koska mähän vihaan. Mä inhoon enkä voi antaa anteeksi. Entä sitten kun mustat helmat ovat jo menneet, vieneet sen poikasen mennessään? Se ainoan lapsen, joka meidän perheessä on koskaan ollut.