Niin surullista. Asiat, joita janoaa eniten jatkuvasti herkeämättä, on sellaisia joita ei voi saada ellei saa toisia ihmisiä toimimaan tahtonsa mukaan. Omien mielipiteiden perustelu tuntuu turhalta. Heitän hyvät ajatukset kankkulan kaivoon ja kuuroille seinille. Sormella osoitetaan ja tuijotetaan kalamaisilla mulkosilmillä. Turvonnut naama alkaa lähinnä säälittämään. Ja sitten inhottamaan ja vituttamaan. Ja sitten ei tunnu mitään. Taas se tunteettomuus. Joidenkin on niin helppo syytellä siitäkin. Kaikki on aina jonkun muun syy, joku muu pakottaa toimimaan tietyllälailla eikä itse pysty vaikuttamaan toimintaansa mitenkään. Olen niin paha ihminen että saisin ansioini mukaan jos minut pakotettaisiin muuttamaan emäkaupunkiin. Olisin erossa kaikesta merkityksellisestä kuulemma. Kun olen niin tämän paikan täydellisin ihminen.

Omilla avaimilla sisään. Itse luovuin niistä jo aikoja sitten. Taidan olla riippuvainen. Riippuvainen itseni purkamisesta näppäilemällä nappuloita. Se on niin helppoa. Ja niin vaivatonta taivalta että se homo Muikkunenkin kadehtii! Taisin kerran jo käyttää tuota lausetta jossain. En muista. Joskus olin niin väsynyt etten muistanut mitään. Puhe oli muminaa. "Nukutsä?". Melkein. Kaipaan niin niin niin.

Onko jostain ihmisestä pakko pitää? Ei. Vapaa on elämän taival ja matkan päätökset itsestä kiinni. Juu tosiaan enhän minä pärjää yksin. Enhän minä osaa edes pyykkiä pestä. Ja minun syy oli se koirakin. SAATANA. Niin se pyyti nätisti ja puuskutti. Ja yks oli kännissä. Voi elämän riemusoittoa kera enkelten.

Epätoivossa roikkuminen on säälittävää. En ymmärrä mistään taas mitään. Lähinnä tuntuu kitkerä neste kurkun päässä ja rystyset valkenee puristuksessa. Ollaan julmia ihmisiä. Kukaan ei ajattele toisia. Hylätään kaikki ja tapetaan kaikki. Joku itkee itsensä uneen joka ilta eikä usko että joku muukin tekee niin. Ei usko koska kaikki muut ihmiset on julmuuden perikuvia. Vain hän on ihminen. Muut on petoja haaskalla ja silmät kiiluu.

Puhe raastaa. Kykenemätön kulkemaan. Oman elämänsä narri. Pannulla eiliset kananmunat rippeet ja kaappi on tyhjä. Tunnen ahdituksen niin konkreettisesti että oksettaa. Hah, eksynyt oli lintuhäkissä kanarialintuna. Samaistuminen pelottaa aina vain enemmän. Miksi sen pitää mennä näin? Miksi olen tässä tilanteessa tekemättä mitään? Kai tällä nyt joku tarkoitus on? Enkä hyväksy mitään "Se mikä ei tapa, vahvistaa" -läpätystä. Diipadaapa. Vitutus maximus. Kai kohta oikeesti joku kuolee.