Joitain asioita on helppo korjata niinkin yksinkertaisilla välineillä. Niitä tarvitaan myös kun luodaan jotain uutta. Yhdestä pitkästä pätkästä muodostuu ajan ja taidon kanssa mitä hyödyllisempiä asioita. Niillä taas saa aikaan hauskoja hetkiä tylsyyden keskellä kun osaa valita sanansa oikein. Niillä pystyy myös ilahduttamaan läheisiä ja vähän vieraampiakin kun vain vähän viitsii.

Silti niillä ei pysty korjaamaan sitä minkä olisi oltava elämän kannalta ehjä ja hyvässä kunnossa. Siihen tarvitaa jotain muuta. Salvoja on olemassa jokaiselle omansa. Oikeaa ei löydy kuin kokeilemalla. Joskus saattaa kokea yllätyksen kuin heittäytyy villiksi ja antaa vieraan rytmin viedä mukanaan. Aika ja uuden poljennon jokainen voimakkaampi isku korjaavat paremmin kuin mikään muu.

Entä sitten jos poljennon kadottaa? Jos se hukkuu omien ajatusten taustameluun niin ettei siitä saa enää selvää? Ja entä jos sen sitten kuitenkin taas löytää? Onko silloin jo liian myöhäistä hypätä takaisin kyytiin ja katsoa mihin vene vie? Onko ensimmäinen kari se viimeinen? Entä jos juuri tämä poljento oli se oikea salva kaikkiin haavoihin..

Pettymyksen aalto kaataa veneen. Lasi kuohuaa yli. Sisäisen yksinäisyyden myrskyn keskellä näkyy pelkkää mustaa. Usko ikuiseen pahaan vahvistuu, sielu ei merkitse mitään. On vain katkeruus ja tyhjä sisus. Tuulen huutaessa vihaa avaan silmäni.

Lasi on koskematon. Sen pinta on uurteinen. En huomannut sitä ennen. Katson edesssäni olevaa hahmoa hämilläni. En usko mitään. Ääniaallot eivät merkitse minulle mitään. Olen täynnä tunnetta jolle ei ole nimeä. Se täyttää minut lämmöllä jollaista en ole ennen tuntenut. Olen lopussa.