Olen todella kiitollinen itselleni siitä että olen vuodattanut elämääni tekstinä niin paljon. Päiväkirjoihin, tiedostoihin, blogeihin. Niihin on palattava aina silloin kun ote irtoaa. Joskus saa uuden otteen kun muistaa kuinka hukassa sitä joskus on ollutkaan. Ei tämä nyt niin paha tilanne ole. Onhan sitä ennenkin selvitty.

Olen kapinallinen silloin kun minulle sanotaan ei. Sisälläni kuohuu sorrettujen ääni, lippu nousee ja laulan kaltaisteni äänellä. Sieluni silmillä marssin sotaan riistoa ja vääryyttä vastaan, välittämättä siitä kuinka käy.

I will dig two graves for us
Just want to see this enemy gone
There is no time

I just want to see this enemy gone

And it won’t be long
Until we’re raising our voices in song.

We are the voice of the crowd.
We are fire aloud.
We are the ones who stood first,
The hill and the stone.
The deep and the thirst.

We are the voice of the crowd.
We are fire aloud.
We are the silence at the end of sound
Listen closer, perhaps you can hear us now…

We believe that the man who brings his heart is home,
if the fight isn’t over, then let this be known:
We’ll go down by the sound of the songs the we’ve sung,
and I welcome the drowning.
Fill these empty lungs.

And I know that there’s nothing that waits for me there
but the peace in the silence.
I’ve earned it, I swear.
In the face of unturning eyes,
I have no fear.
There is no god, and I am standing right here.

Ja silti olen arka ja peloissani. Odotan tukea ja seinää johon nojata iskujen alla. Jälleen olen taas muka vahva ja voittamaton mutta tärisen tuulessa. Kunpa näkisitte minut nyt.

En ymmärrä valheita. En ymmärrä totuuden muuntelua ja ilkkumista. Yritän olla itsekäs, yritän pistää vastaan. Pitäisi antaa opetus, joku sanoi. Entä jos en jaksa, entä jos sittenkään jaksa välittää?

Lippu laskeutuu ja laulu lakkaa. Tunnen tuulen hiuksissani, se pyörittää tuhkaa raunioiden yllä. Aurinko laskee eikä enää nouse.