Vainoharhaisuus. Niitä on kaikkialla, ne tunkevat joka paikkaan vaikka kuinka puunaan ja pesen ja vaihdan ja desinfioin. Ne lisääntyy minussa ja hengitän niitä sisääni. Pelkään. Entä jos ne jäävät? Entä jos en saakaan niitä karkotettua? Tämä yksi vuorokausikin on jo ollut liikaa ja tiedän heikon psyykeni kärsivän tästä eniten mikäli tilanne pitkittyy.

Oksettaa. Ahistaa. Hävettää. Inhottaa. Olen valmis luopumaan ruumistani, vaihtamaan tämän ihan mihin vain muuhun normaalimpaan, kuumeeseen, flunssaan, räkätautiin, korvatulehdukseen, oksennustautiin. Mutta ei tämmöistä, ei tätä.

Entero. Se sana nähtävästi vainoaa minua. Pari vuotta sitten toinen "lastentauti" enterorokko aiheutti päänvaivaa, ei kukaan edes tiennyt semmoista olevankaan. Ja nyt tämä, sisäinen perkele joka ei jätä rauhaan.

Pieni toivon kipinä elää. Ei tuntemuksia. Joko ne meni?  Ei voi olla. En uskalla mennä nukkumaan. Ne tulee taas häiritsemään, ihan varmasti. Ja miksi juuri nyt? Toivoin kohtaamista parin päivän päästä, se on niin varmaa ja silti niin epävarmaa että halkean. Toivon sitä ja samalla odotan kauhulla mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan tai ennemminkin mietin mitä vievät mennessään, toivottavasti vievät.

Iho on kuiva ja halkeilee. Ihan sama, ennemmin kämmenet kuten äidillä kuin tätä. Ei tätä, ei ei ei. Huuletkin ovat kuivat, ei huulivoidetta. Kaikki vanha roskiksessa tai pyykkikoneessa. Montako koneellista? Kolme? Neljä? Kaksikymmentä tablettia maksoi liikaa ja mietin taas lääketeollisuutta ja sen rahanahneutta. Minä kärsin, ne käärii rahat. Laitoin sormen suuhun ja tässä sitä ollaan.

Oksettaa.