Pillahin. Pitkästä aikaa. Enpä muistanutkaan miltä se voi tuntua.

Surettaa etten ole yli. Ali aina vaan. Katkeruus on hyvää. Nautin siitä suunnattomasti. Erityisesti silloin kun en halua. Se on violetti ja joskus sininen, punainenkin tavallaan. Yritys on ollut hyvä. Onko onnistumista olemassakaan? Todennäköisesti tässä ollaan loputtomalla matkalla vittumaisen kanssamatkustajan kanssa. Mulla on nälkä, sillä on eväät. Rasvaiset eväät.

Arveluttaa normaali kanssakäyminen. Kipu hiipii vatsan tuntumassa ja kouristukset ovat mahdollisia. Myös em. pillahtaminen saattaa tapahtua, jos on liikaa ilmaista olemassa. Ja sitähän on!

Kyllästyminen on taas todellisuutta. On mukavaa tuntea se pieni paine rintakehän ja vatsan alueella, joka pakottaa kohti muutosta. Muutoksen ajattelu maistuu mahlalta. Ehkä ei ihan vielä. Tässä kohta. Tai oikeastaan tuntuu että pitäisi heti! Koska se tunne on nyt tässä ja se tuntuu siltä että NYT!

Ja se pillahtaminen vain vahvistaa tarvetta muutokselle. VAIKKA muutos saattaa jossain tapauksessa olla kohti hämäryyttä, avaruutta, jossa musta-aukko imee kaiken sisäänsä, aion rämpiä kanervikossa sitä kohti. Mustikat syön matkalla ja puolukoista teen survosta. Kanttarellitkin vien, tottakai.

Olisi edettävä mutta turruin ajatukselle. Harmaata ja rikottua punaista, kuin puolukkaa. Siitä teen seuraavan, tai seuraavan jälkeisen seuraavan. Olen jäässä.