Tästä aiheesta on eniten kirjoituksia.

Pohdin usein onko itsensä tappaminen työnteolla ainut vaihtoehto? Onko oltava aina joka paikassa mukana vaikka kuinka väsyttäisi? Onko pakko, jotta tunteet katoaisi? Katoavatko ne? Ainakin ne hetkeksi unohtuvat ja ehkä ajan myötä haalistuvat.

Olen joskus sanonut että minä olen tunteeni. En ole mitään ilman niitä. Silti olen viimeiset kaksi vuotta yrittänyt taistella niitä vastaan, unohtaa ne, hukuttaa ne raatamiseen ja aktiivisuuteen. Olen yrittänyt täyttää sen tyhjän paikan jossain tuolla sisällä kaikella mahdollisella mitä eteen ja mieleen tulee ja samalla olen yrittänyt vältellä kaikkea sitä, mikä sen reijän synnytti.

Miksi? Mikä siinä on, ettei siitä pääse millään yli? 

"Kyllä sä tiedät." Enkö muuhun pysty? Pelkään, olenko säälittävä? Tyhmä ainakin.
"Enhän mä voi sun elämääs määrätä mutta mä toivon, ystävänä, ettet tekis tota mun silmien alla." Entä sitten jos se tekeekin? Omapahan on murheeni, ei sen. Eihän se tarvitse siitä välittää miltä musta tuntuu koska ei se ole muhun enää mitenkään sidottu. Välillä uskonkin ettei se edes halua olla, ei millään lailla tekemisissä. Mutta sitten se taas tulee ja lähettää ja sanoo ja tekee ja mua viedään joelle. Pyörteessä, suussa, nenässä, korvissa, keuhkoissa vettä enkä näe mitään.

En ymmärrä. Onko se se ulkonäkö? Ei se ainakaan se voi olla miten mua kohdellaan, ei mua rakasteta, ei musta välitetä. Ei ainakaan niin kuin minä siitä. Asiat eivät koskaan ole olleet tasapainossa ja mulla läikkyy yli. Mun kuppi painaa aina enemmän. Hukun hukun hukun hukun hukun kurkkuun sattuu ja vatsa täynnä vettä.

Ei se ole niin tyhmä ku mitä se esittää. Miksi pitää esittää? Olla näsäviisas niin kuin joku viisi vuotias lapsi? Lällätellä ja sitten parin päivän päästä palata asiaan ihan eri tyylillä? Onko omat halut niin voimakkaat ettei millään muulla ole siinä hetkessä mitään väliä? Tuntuu todella pahalta se että minut sivuutetaan, katsotaan ehkä ylimielisesti ja ihmetelleen muka viattomasti että "Mikä hätänä?".

Se tietää että mä tiedän. Oliko siis pakko? Tulee vaan semmonen olo että mun tunteilla, mulla itselläni, ei ole mitään merkitystä. Hän on koko hänen maailmansa, ei siinä ole muita. Toivon vain että kaikki muutkin tietäisivät sen.

Toisaalta nauran koko asialle koska se on vaan niin vitun naurettavaa. Mutta osittain juuri sen takia koko asia ahdistaa. Kun alennan hänet, alennan samalla itseni. Miksi olen tällainen? Miksi en osaa muuttua? Olla jotain muuta? En halua olla tällainen, niin samanlainen kuin äitini. Se saa minut usein riuhtaisemaan itseni ylös tästä suosta mutta nyt olen kai taas siellä. Karpaloita, verisiä karpaloita valuu poskeani pitkin ja vajoan.

Toivon että osaisin olla valkea. Puhdas, ilman, irti, tyhjä. Aina olen kuitenkin täynnä läikkiä, rupia, arpia, haavoja, mustelmia ja paiseita. Täynnä tätä paskaa joka roikkuu kiinni kurkussa ja estää hengittämisen niin että päässä sumenee ja pakenen paniikissa sokeana eteenpäin. Oksat raapii naamaani, kengät hankaa ja nauhat aukeavat, kompastun ja makaan sydän ruvella.

Mitä helvettiä on tämä olevinaan, tämä jatkuva toipumisprosessi?

Onko koko elämän pakko olla jatkuva toipumisprosessi? Mistä tässä toivutaan ja mihin? Onko ehjää edes olemassa jos minä kerta olen osieni summa? Minä olen osia, paloja, kappaleita, pirstaleita ja säröjä.

Arveton on arvoton.

Mikä siis on summani? Paljonko maksaa arpinen tai vereslihalla oleva sydän? Onko pysähtyneellä sydämellä enää mitään arvoa? Onko arven syvyydellä merkitystä? Kuinka syvyys mitataan kun sitä ei näe? Pitääkö koko sydän pilkkoa pillun päreiksi että arven syvyyden ja laajuuden pääsee toteamaan? Mitä sillä arvolla edes tekee? Eihän kukaan voi sitä kuitenkaan ostaa.

Mietin usein välitetäänkö minusta, ajatuksistani tai tunteistani millään tasolla? Onko niillä mitään merkistystä? Vaikuttavatko ne käyttäytymiseen mitenkään? Saavatko sanani tekemään asioita toisella tavalla, ehkä jopa täysin eri tavalla? Vai olenko pelkkää ilmaa, sanani mykkien laulua? Jään usein ilman vastausta. Oloani ei haluta helpottaa, ei minua auteta. Annetaan olla ja kärvistellä.

Siis eheydy. Eheydy tai yksin kuolet.

Miten? Onko vain etsittävä korvaavaa, jotain millä peittää haavat? Onko laastaria syytä laittaa märkivän haavan päälle? Vaikeaahan se on jos laastaria ei saa. Ei kukaan huoli. Olen vajaa, rikki, jollain lailla viallinen. Voi kunpa osaisikin ajatella että se olisikin juuri päin vastoin: ei minussa ole vikaa vaan kaikissa muissa. Eivät ne ymmärrä mitä menettävät eivätkä ne minua ansaitse. Voiko olla liian hyvä? Taidan olla itse liian kranttu. Eikä se varmasti ole yhtään huono asia. Karuja tarinoita kirjoitetaan viereisessä pulpetissa kun on satuttu tekemään liian äkkipikaisiä päätöksiä ja annettu kaiken palaa loppuun liian nuorena. Liian aikaisin, liian paljon ja kaikki palaa.

Kiinnitä lappu koneeseen: POISSA KÄYTÖSTÄ.

Mykkäkoulu. Sitä oltiin joskus ala-asteella. Joskus tekisi mieli kyllä olla hiljaa eikä sanoa sanaakaan. Saattaisi olla jopa ihan fiksua välillä. En jumalauta ymmärrä miksi on niin vaikeaa vastata selkeään kysymykseen?  Kiitos. Tämä riittää. Anteeksi taas että olen tämmöinen.