Olen jälleen siinä pisteessä, jossa ahdistus valtaa ruumiini ja mieleni. Sen juuret ovat pinnalliset mutta ne saavat ravinteita hyvinkin syvältä. On vaikeaa olla tyytyväinen mihinkään. Vaadin, tuomitsen, arvostelen ja moralisoin mutten näillä keinoin ole päässyt etenemään. Se aallokko tuntuu olevan lähtemätön osa minua ja palaan niille laineille kerta toisensa jälkeen. Vain jolla vaihtuu.

Tämä piste ahdistaa enemmän kuin moni muu piste aiemmin. Ahdistuksen lähde on niin perustavanlaatuinen että se ravistelee koko olemassaoloani. Olen sanaton, vatsaani kivistää kuin minut olisi tönitty maahan ja keuhkoistani olisi potkittu ilmat pihalle. Happivaje, sumea ajatus, olemisen täydellinen vaikeus.

On perin kummallista että onnistuminen ja hyvä elämä tuottavat ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Kuvittelin onnistuvani kun rakennan tämän kokonaisen elämän ympärilleni. Olen ollut onnellinen ja mielestäni kovin vähään tyytyväinen. Kaiken avain on ollut vapaus. Silti, juuri tuo vapaus on antanut minun unohtaa arjen ja sen kuinka tarvitsen ehjänä pysyäkseni ehjän kehikon tuekseni. Välillä olen kuin vettä ja katoan säleikön väleistä.

Satakolmetoista on pahaenteinen luku joka kaikuu päässäni. Se ei kuitenkaan hakkaa takaraivossani tarpeeksi lujaa, ei niin vaativasti että se saisi haisevan ruhoni liikkeelle. Olen valtaisan tuhon äärellä. Tunnen sen hiipivän selkääni pitkin, valuvan reisilleni. Paniikissa kahmin tuttuja ja turvallisia uppotukkeja ympärilleni. Suu täynnä pihkaa ja kaarnaa roikun niissä kiinni ja pimeys nielaisee minut.

Kunpa hurahtaisin muutokseen kuten hurahdin sinuun. Tapojeni mukaan vastustelin ja sitten olinkin jo vuosien päässä vaikka tänään on tässä eikä vielä kuitenkaan missään. Kiihotuin kuin ensimmäistä kertaa, raikkaana, uutena ja jännittävänä. Maistuit persikoilta, sadetuulelta ja täydeltä. Itkin väkijoukossa kunnes otit käteni käteesi. Hengityksesi niskassani, valtavia aaltoja edessäni. Olin valossa.