Kerroin erään paketin olemassaolosta ensimmäistä kertaa. Se tuli muiden asiayhteyksien mukana ihan itsestään, ilman suurempia ajatuksia tai tuntemuksia. Tosta noin vaan. Olen ollut hiljaa asiasta, se on ollut omaa maatani. Säännötöntä sekasortoa suoraan aivoistani. Hieno paikka.

Vinossa istuminen aiheuttaa selkään pakotusta. Asialle voisi tietysti tehdä jotain mutta taidan olla liian laiska. Ristiriitaista. Laiskuus - ahkeruus. Vuorottelevat toiminnassani niin ettei ole olemassa keskitietä. Toiminnan laatu vaihtelee niin ettei sitä voida ottaa sarjatuotantoon. Olenkin käsityötä.

Tuotteistaminen pitäisi olla intohimoni. Kuitenkin vihaan sitä, en ymmärrä sitä. Aivan sama.

Olen saanut monta uutta jännittävyyttä elämääni. Palaset ovat paikallaan tai ainakin tiedä mistä etsiä niitä. Odotan kilometreiltä ja tunneilta paljon. Muutoksen tuulet puhaltavat. Puhuin 39 minuuttia puhelimessa ja minulle sanottiin sanat, joita olin jo hetken päässäni pyöritellyt. Mistä se arvasikin mitä aion? Kai se tuntee mut niin hyvin.

Taivaalla jahtasin aurinkoa, tavoite oli puhdasta hulluutta. Mutta korkealta näin miten meri on suuri, kaartuva kaunis pilvien muuri. Ääntäkin nopeammin pakenin loppua, kunnes lopussa uskalsin todeta: evoluutio jää vain ihminen häviää, ei meitä ollut syytä säilyttää. Säilyy kaaos kontrollissa.

Onko tyhmää juosta pakoon ja yrittää siten unohtaa? Joskus kuuntelen kappaleen, joka heittää minut sinne verkostoon uudelleen ja uudelleen. En kestä sitä. Hulluuden me hallitsimme.

Apu, sen tarve ja sen tarjoaminen ovat olleet vimeaikoina mielessäni. Yritin saada sitä muidenkin mieleen mutta sain aikaan pelkkää äänivallin vastustusta - tuttua puuhaa. Ne asiat eivät kai koskaan muutu. Paitsi kuollessa. Saako sitä oikeasti toivoa? Saanko jonkun mustan viitan ylleni jos toivon että joku kuolisi äkkiä pois että muilla olisi parempi olla?

Ja kun meri kutsuu, minä kuuntelen!