Hänen veljensä myi olutta kanssani kun hän itse tuli tiskille. Katse ei kohdannut tiskin yli. Loukkaannuin.

"Mikäs tuota vaivaa?".

"En tiiä. Se on ollu vähän kummallinen viime aikoina."

"Aijaa, miks?"

"Siitä tulee isä."

Maa putosi jalkojeni alta. Huusin niin lujaa kuin pystyin, kyyneleet virtasivat. Veljensä rauhoitteli minua. Sopersin:

"Se tuntuu vaan niin saatanan pahalta ku mulle se sano ettei se halua lapsia.. Ja nyt se tekee niitä sen teinin kanssa.."

****

Kaikki kamaluudet eivät kuitenkaan ole unta. Työpaikalla asiat kaatuvat niskaan. Osa kääntää uuden lehden elämässään ja menevät eteenpäin. Eräs tuhoaa koko kirjan.

Olen hyvin surullinen ystäväni lähdöstä mutta samalla olen myös erittäin iloinen hänen puolestaan. Olen kannustanut häntä tekemään tämän muutoksen elämässään ja haaveillut itse samasta, ehkä vuoden päästä vietetään minun läksiäisiäni.

Mutta sitten on tämä toinen. Lievät ongelmat muuttuivat valtaviksi, itku kurkussa kuuntelimme pomon puhetta. Ei sitä voi vieläkään uskoa todeksi. Miten joku voi tehdä sellaista? Kuka tietää kauanko se on jatkunut ihan neniemme edessä? :(