Pöllö luukulla. En halua sitä. Jos haluaisin, olisin sen ilmaissut aiemmin ja pyytänytkin jopa. Mutta ei, en tahdo. Asia täytyisi tuoda julki mutta osaanko ilmaista itseäni stressaavassa hetkessä? Pelottaa. Ahistaa. Jännittää.

Väärinymmärretyksi tulemisen pelko, se kuristaa, saa kädet tärisemään. Selvisin tästä yöstä mutta entä tulevat, jos niitä pyydetään? En usko pystyväni, cortex huutaa. Palelen ja vapisen. Ehkä pelosta, ehkä syysillasta. Se tulee taas mutta nyt ei haittaa. Joskus aiemmin kietouduin lämpöiseen ajatukseen ja kylmenin sisältä sen mentyä. En kai nähnyt, en halunnut.

Toisaalta en pelkää. Sitä pimeää. Minulla on sisällä valo, pitkästä aikaa. Sain sen itse asennettua kovalla työllä. En tarvitse muuta laturia kuin ne levyt. Hukka on käynyt jännäksi. Taas. Sekin ahistaa. Miksi se käyttäytyy sillä tavalla? Olenko tullut väärinymmärretyksi sitten kuitenkin? Se on mahdollista mutta tahatonta.

En oikeastaan tiedä mitä tapahtuu. Mitä puhutaan? Sitä mietin usein kun vilkaisen taakseni. Epäily kalvaa luitani ja epäröin päätöstä. Se ei olisi nyt järkevää ja onneksi ymmärsin sen. Voin korjata väärän luulon jos olen tahdikas.

Mitä haluan? Tehdä sitä mistä pidän, mistä tulee hyvä olo. Miksi se on joidenkin niin vaikea ymmärtää? Tahto on kuitenkin jokaisella oma ja vapaa. 14 vuorokautta, koska se alkaa? Odotan oikeaa hetkeä, jotain merkkiä. Viikkoja irti siitä, olen päässyt sen makuun enkä enää tiedä tahdonko takaisin. En voi sille mitään, haluni ovat muualla.

Olen pahoillani.