Ruskea nahkasohva natisi liikkeestä. Vierailijoita varten valmistettu perinne leijui nenääni ja melkein jo maistoin sen kielelläni. Joku hääri keittiössä. Jalkopäässä istui tuttu mieshenkilö.

Setäni kyykistyi viereeni ja kuiskasi tiukkaan sävyyn:

"Kyllä pitiäisi sunkin rukoilla Jeesusta. Tätis takia."

Kuristava tunne valtasi kehoni. Pitääkö luopua omista aatteistaan kun kuoleman edessä katkeoroitunut uskovainen sukulainen niin vaatii? Tunsin syyllisyyttä. En ollut niin kuin ne. Ja tuskin mun rukoukset ketään kuolleista nostaa.

Myöhemmin tajusin että todellisuus on toisin päin. Täti elää, setä kuoli joulukuussa.