Aamuaurinko nousee kun väsyn. Kyynelnorot, noh, ne on täällä taas. Yksi vilkaisu. Shokki. Edes isku kasvoihin ei satu niin paljon. Vaikea ymmärtää koko asiaa. Miksi? Kysyn sitä taas eikä kukaan vastaa.

Kun kyyneleet tyrehtyvät ja olo selkenee, on vielä vaikeampaa ymmärtää mistä kaikki johtuu. Olen astellut askelia edes takaisin siellä pussissa olemisen jälkeen ihan tietoisesti. Olen yrittänyt ohjata kelkkaani tiettyyn suuntaan, harannut käsillä lumea vasten alamäessä niin että lapasiin on tarttunut isot kököt märkää lunta ja kämmeniin sattuu. Lumipyryssä on vaikea löytää reittiä.

Välillä uskon shokkihoitoon mutta pelkään julkista nöyryytystä. Jo pelkät kirjaimet näytöllä ovat saaneet vereni kiehumaan, mikä olisikaan seuraus ääneen sanottuna, kasvokkain muiden kuullen? En usko kestäväni. Pato narisee jo. Ja taas välillä tuntuu siltä että mikään ei tunnu miltään.

Sisällä on huomaamatta kasvanut eräs halu. Halu eristäytyä, vetäytyä, hiljentyä. Halu päästä ilmaisemaan itseään kuvin ja sanoin, siten miten se on luonnolisinta minulle ollut. Se vain on hautautunut kaiken kiireen ja muka tärkeän massan alle. Halu olla oma itseni, tai ainakin halu etsiä sitä mitä haluan olla. Väsymys saa kyyneleet nousemaan silmäkulmiin. Käperryn lapsen omaisesti eksyneenä peiton alle tiukkaan sykkyrään ja itken taas itseni mukavampaan paikkaan.