Olen kokenut pelkoa ja paniikkia, saanut osani siitä häpeästä, jota niin kovasti halveksuin ja pilkkasin. Tiedän mistä se tulee, mikä ihmisiä siihen ajaa. Ulkopuoliset voimat ja sanat eivät saa kääntymään takaisin turvalliseen, epätäydelliseen elämään sisäisen palon ajaessa palavaa vankkuria kohti henkilökohtaista Helvetin Laaksoa.

Tuntuu siltä että pitäisi päästää irti. Antaa mennä ja luovuttaa, tavallaan. Minun annettaisi olla, levätä ja rauhoittua, lataantua uutta, voimakkaampaa sykliä varten. Olen jälleen siellä kalliolla, osittain. Nyt meri ei myrskyä mutta odotan ukkosta. Voin tuntea sen kasvavan paineen ihollani ja haistaa kostean sähkön ilmassa. Tuulee. Sade lankeaisi kasvoilleni virkistävänä, saapuisi uutena. Nostaisin kädet ilmaan ja katseen ylös. Näkisin mylvivät pilvet ja tuulessa pyörivät pisarat. Meren henkäys ja vesi kasvoillani antaisin helmojeni liehua, tuulen riepotella hiuksiani. Yhä voimistuva puhuri tarraisi kiinni vartalostani lähes rantakiviin kaataen, horjahtaisin mutta tuuli nostattaisi lapsensa ylös.

Voisin tuhota kaiken hetkessä. Kolme sanaa riittäisi eikä sen jälkeen lausuttaisi yhtäkään. Olisi vain sykkeen rippeet sormillani, asfaltille valuvana. Rikkeeni on valtava mutten edelleenkään tiedä kadunko. Tavallaan en. Ehkä se jopa helpottaisi luopumista koska sille olisi omaatuntoa painava syy eikä vain oikukkaan mieleni uusi kuvio. Toivon että aika kuluisi kuluttamatta, vähentämättä. Ja kuitenkin kaikki valuu pois siitä täydestä lasista, jolla sain elämäni kukkaan.

http://youtu.be/SQLliTaC-Wg