Matkalla on pysäkkejä ja tienhaaroja. Kliseinen kuvaus elämästä naurattaa mutta taitaa olla totta. Joskus valitsee väärin, joskus joku auttaa tuuppaamalla oikeaan suuntaan. Näitä unohtaa kiittää, ne hautautuu ajan hiekkaan kun olet itse siellä pyörteessä. Tein hänelle logon. Katsoin häntä ylöspäin, ihaillen. Halusin olla kuin hän. Avoin, ymmärtäväinen, empaattinen, ystävällinen, auttavainen. Kuin ystävä, vaikkei sitä häneltä vaadittu. Hän laskeutui alustaltaan joukkoomme ja nosti jokaisen vuorotellen ylös. Kiittikö kukaan? Itse unohdin, vaikka hän on ollut kaikki nämä vuodet ajatuksissani kantavana voimana. Oli joku joka uskoi. Joku joka oli siinä. Hänen sanansa saivat minut ylittämään itseni. Otin sen raskaimman askeleen. Askeleen eteenpäin, vaikka harteillani oli rikkinäisten sielujen ja pimeiden vuosien paino ja vaikka olin nähnyt edessäni pelkkää mustaa. Hyppäsin.

Ja laskeuduin jaloilleni tukevammin kuin kukaan muu. Kasvoin ja sisäistin. En kivutta, en surutta. Mutta kävelin tulessa, hiilillä, palavassa sateessa käteni mustelmilla ja onnistuin niin hyvin että nyt minuun tukeudutaan kuin vanhaan tietäjään, matkamieheen, jonka sanoista kaikuu kokemus, uskottavuus ja ymmärrys.

Nyt seison tässä. En tiedä missä olen mutta suunta on eteenpäin. Niin kuin sinä silloin sanoit. Kiitän siitä nyt, toivottavasti kuulet vaikka olenkin myöhässä. Liian myöhässä.

Lepää rauhassa.