"Saanen muistuttaa: olen minäkin tunteva ihminen vaikka useimmiten olenkin ihan hiljaa."

Näin sanoi eräs ihminen jossain toisessa maailmassa kaukana täältä. Siellä jossain missä minäkin olen minä ja satamassa soitetaan suruisia säkeitä ihmisten kosketuksista. Kosketus pintaan väreilee ja leijuu pois. Olen sävel, sininen, soiva, uneksiva. Katoan kun uneksin tulevaisuudesta korkeiden puiden alla. Lehdet oranssit, ne on muistoja jostain mitä en tunnista. En ollut minä, sellaista ei ole.

Satumaahan kaukaiseen en käy. Astun sateeseen, lämpöiseen ja elän todellisuudessa kovalla kivipaadella. Kuulemma itken sisällä. Kaikki eivät ymmärrä että voi olla herkkä ja silti kova ilman itkua, vaikka se helpottaakin ajoittain. Olen taas sillä sohvalla ja haluan pois. Takaumat villasta ja pimeydestä ovat helpottavia vain siltä osin että ne ovat mennyttä. Nykyisyydessä sellaista sykkivää yksinäisyyttä on pelottavan helppo muistella ja huokaista helpotuksesta. Niin kuin siitä olisi vuosia kun tiskasin isolla tiskipöydällä kastelematta paidan helmaa.

Onko sillä merkitystä mitä sanon tai teen? Tapahtuuko asiat silti samalla tavalla? Onko jossain se paikka? Sinne menen vielä joskus ja laitan silmät kiinni valossa. Silloin näen vain miellyttävää punervaa hehkua ja vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

Tahtoisin osata sanoa asiat niin että ne olisivat totta. Kaikki yhden puolesta. En tahdo joutua yksinäiseksi kojamoksi kirkasvetiseen järveen. Unissa syntyy lapsia ja asutut talot poltetaan. Riippuvuus huumeisiin. Mitä se on todellisuudessa? Riippuvuutta tuntemiseen? Riippuvuutta muutokseen? Riippuvuutta toiseen ihmiseen? Riippuvuutta itsensä toteuttamiseen? Riippuvuutta läheisyyteen? Riippuvuutta yksilöllisyyteen? Riippuvuutta itseen?

Sinä siellä, tuskani tuoja. Olet toivon ja tahdon pysähtyneisyys. Elollistat menetyksen ja katumuksen ja piiloudut kunnes pelkoni tulevat jälleen esiin. Väsymys antaa jälleen kerran määräyksen.

"On niin paljon asioita joita haluaisin sanoa. Sinä vain et anna lupaa."