Vituttaa. Vituttaa niin saatanasti. VItuttaa se että taas kävi niin kuin ajattelin, niin kuin pelkäsin. Pelkäsin että ajaudun tilanteeseen, jossa primitiiviset tunteet ottavat vallan ja joudun naurun alaiseksi puolustaessani mustasukkaisesti rakkauttani, omiessani sen joka ei vastaa kutsuihini. Vituttaa että rakastan vieläkin, etten ole vieläkään siitä yli. Tajuan sen joka kerta kun näen ne silmät, ne kasvoja reunustavat vaaleat, suorat hiukset ja ne rypyt jotka muodostuvat silmien ympärille hänen nauraessaan.

Ja sitten en taas tunne mitään muuta kuin halveksuntaa. Tekisi mieli nauraa päin naamaa ja huutaa kurkun pää verillä että HAA HAA! Ja sitten hiljaisuus. Yksinäisyys. Pelko.

Mustaa. Vesi tippuu räystäästä.

Silmiä särkee. Valo on liian kirkas kello kuusi tai seitsemän. Uskallanko avata silmät?

Olen pelkoa ja intoa täynnä. Kädet tärisevät. Se on kai mäki joka on kivuttava. Neljä miljoonaa seitsemälle miljardille.

KAPINA - Kiinnitä lappu koneeseen "Poissa käytöstä". Sileä sydänlihas.

Kello on miljoona. En saa unta. Olen valvonut liian kauan. Nyt näen painajaista.