Katsoin televisiosta yleisurheilukisoja. Kameramies taisi olla juovuksissa, koska heiluvassa kuvassa ei näkynyt juuri muuta kuin yleisöä, itse kisat olivat toisarvoiset. Yleisön seasta bongasin tutut silmälasit ja toisen jakauksen. Kivi vierähti vatsassa. En olisi halunnut uskoa silmiäni saati katsoa tuota näkyä. Silti vain tuijotin kuvaruutua ja niitä silmälaseja.

Laitoin tekstiviestin: "En pääse susta eroon ku näyt jo telkkarissakin!".

Ajoin autolla valkoisen rapatun talon pihaan. Pihassa oli voikukkia ja ruosteinen, vihreä puutarhakeinu. Harkitsin tovin liitynkö pihassa oleilevaan porukkaan vai jäänkö vain tarkkailemaan tilannetta. Päätin ottaa härkää sarvista ja huikkasin "Moi! Mitä te pelaatte?". Tunsin itseni idiootiksi kun myönsin että en osaa pelata petankkia, mutta voin kyllä opetella. Kasvot, joita en haluaisi nähdä, nauroivat ivallisesti ja menivät sinne minne minä haluan mutta en pääse.

Satoi vettä. Odotin Tampereella bussia reppu selässäni. Oli pimeää. Bussi numero 36 meni ohi. Myöhästyin siitä tahallani. Astuin bussiin numero 19, muistin että myös sillä pääsen perille. Bussissa otin seisomapaikan keskioven edestä. Seisoin kasvot menosuuntaan päin. Puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi.

Viestissä luki näin:
"Äh ja päh. Entä jos, Emma, ei päässä enää oliskaan se yks ainoo asia? Ei me saada siitä kaksista aikaan. Eikö se pudottanu korkeelta se "silmät itkee verta"? Eikö se ole rankkaa herätellä tunteet joka kerta uudestaan ja kuitenkin pettyä taas uudestaan? Ihme harrastelija! On ihanaa kuolla sun puolesta (marraskuussa)."

Kyyneleet valuivat poskilta. Taas, ajattelin. Silti hymyilin. Yritin hätääntyneenä muotoilla vastausta sanoista "sun vika.. sinähän se mulle tän teet.. aina vaan uudestaan.. pelleilyä.." mutta en saanut viestiä valmiiksi ennen kuin heräsin.