Ensin toivoin, sitten luulin ja nyt tiedän. Se vainoaa kaikissa olosuhteissa. Jopa siellä, jossa luulin olevani eniten turvassa. Olin hetken iloinen, touhuilin reippaana ja nauroin. Like a coala in the spiders web. En jaksa taistella reviireistä. Luovutan jos koen uhkaa. Käännän selkäni enkä enää palaa. Olen tässä koska tiedän sen odottavan minua ulkopuolella. Piilossa.

Eräs ominaisuus estää minua toteuttamasta itseäni niin kuin tahdon. Sen suhteen taidan edelleen toivoa vaikka tieto ei anna sille syytä. En tiedä. Puhuminen vain on niin.. mukavaa. Sanojen räiskähtelevä vuodattaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Sanottiin että sunnuntai on tämän viikon paras päivä. Taisi se olla jo sen puolella.

Tumppasin vaikka en polta. The king of the scene. Ei näkynyt muita mulle. Ajattelin jotain, joka oli yhtä totta kuin se mitä uskalsin sanoa ääneen. Sekamelska ja veto. Näin sitten siitä unta. En ollut ennen nähnyt, en edes silloin kun oli vielä lunta ja järvi jäässä. Uni ei jätä rauhaan. Ajatukset poukkoilee ja palaa aina samalle uralle. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Sehän tarkoittaa sitä ettei itselle tapahtuneista asioista pääsee koskaan eroon. Voisin toivoa ettei koskaan olisi tapahtunut mitään. Tai että olisi tapahtunut vain yksi asia. Se siinä vessojen edessä mutta eri aikana.

Kaksi vahvaa tunnetta taistelee alasta. Tahdon toisen voittoa, mutta toinen löytää aina uusia paikkoja mistä iskeä ja vallata salakavalasti uutta alaa toiselta. Oikeastaan en tahdo tuntea kumpaakaan. Ne vaikeuttaa elämää. Jokainen tunne näyttää maailman erilaisena. Mikä on se oikea, aito maailma?

Välillä, kummallisissa paikoissa, tajuan olevani niin väsynyt että purskahdan itkuun mielessäni. Sisällä valuu virta valtoimenaan, ulkona näyttää tyyneltä, jopa apaattiselta. Missä pisteessä kaikki räjähtää? Oisi helpompi olla välittämättä jos ympärillä ois muitakin.

Ennen ei tultu vaikka luvattiin. Luvattiin monta kertaa eikä koskaan mitään tapahtunut. Petettiin. Nyt sitten tungetaan mukaan kun ollaan osa jotain jonka perässä liian moni itkee ja liian moni ei sinisiltä silmiltään totuutta hoksaa. Ei tunnuta ymmärtävän että luottamus on kuollut ja kuopattu eikä tyhjiä lupauksia enää kuunnella. Läsnäolo on myrkkyä. Vielä joku päivä isken tai käännän selän ja kerään katkerot syliin kuin kimpun käärmeitä enkä koskaan enää palaa.

Linnoissaan herrat kasvattavat narreja kuin rikkaruohoja.