Tasainen hurskutus kotisatamassa. Tuli yllättäen kotoisa olo tuosta äänestä. Yhdistin sen ihimisiin, tuoksuihin, kuumuuteen. Taisi olla kevät, lumihangen välistä pilkisti kuivia heiniä. Ei vielä lesken lehtiä. Niitä löytyi myöhemmin samana keväänä lähellä sitä ojaa, jonka reunalla seisoin niin pitkään odottaen ja rohkeutta keräten. Vesi loiskusi punaiseen kiiltäävään pintaan.

Siitä yli vuosi eteenpäin. Muistan siiderin kirpeän tuoksun ja sekavuuden. Silti tiesin mitä teen. Ja teinkin. Se oli lähinnä hauskaa seikkailua keskellä merta. En ollut yksin hetkeäkään. Käytävän peilistä näin ummehtuneen kuvani joka hymyili. Aamupalaksi taisin ottaa Valkovenäläisen jäillä. Matkalla kuumuus ahdisti mutta minä vain hymyilin alastomien ihmisten keskellä itsekseni. Without you life does not make sense, muistan.

Siitä vajaa vuosi eteenpäin. Sama hymy näkyy jälleen. Pitkään se oli poissa, piilossa jossain stressin ja kulissin takana. Tajusin eksyneen avulla vapauden olevan ainoa ratkaisu. Uskoin hetken sääntöihin, orjalliseen moraalisääntöjen naudattamiseen ja itseni kieltämiseen. Kielsin tuskan takia itseltäni itseni. Kielsin omat ajatukseni, tai ainakin peitin ne sen tähden, jonka luulin olevan ainut oikea minua varten olemassa oleva asia. Sain huomata olleeni väärässä ja silti niin oikeassa kaikessa.

Itseänsä on helpoin huijata. On helppo uskoa johonkin jonka haluaa olevan totta. Silmät näkee mutta eivät kerro reitin olevan väärä. Suu syytää itsepetosta peitoksi. Kipu aiheuttaa kouristuksia ja silmissä sumenee. Ajatus sotkeentuu polun juurakkoon ja matka kompuroi. Tajunta pysyy pinnalla juuri ja juuri. Se ajatus, joka oli rinnallani käsi kädessä, ei vaan mene pois. Tatuoin sen ihooni, tassuttelen reitin pinnalleni atsteekkien jäljissä. Kosketan paikkaa johon jälki tulee. Siinä se on.

Kävelin jäällä. Tajusin maiseman rannalla olevan henkeäsalpaava. En sanonut siitä kuitenkaan mitään. Pimeys ympärillä oli kietonut syliinsä, hetken tuudittelin siinä itseäni. Tartuin kiinni ja kuvittelin sen todeksi. Se oli kuin tumma sametti sormien välissä. Pehmeä. Kuviot muistan aina, pohjoisen eläin. Taipale joen yli pitkin jäälauttoja. Melkein putosin kuohuihin, taisin kuitenkin pidätellä sanoja niin etten hukkunut itsepetokseen ja luuloon. Luulen löytäneeni pohjattoman luovuuden kaivon tästä kaikesta. Omasta elämästäni.