Tyhmyys valtaa alaa ja saa aikaan erilaisia tunteita. Useimmiten ne ovat negatiivisia tavalla tai toisella. Yleensä tunnen olevani kaikesta siitä ulkona ja saan ilokseni huomata olleeni itse edes hieman fiksumpi.

Nyt on toisin. Olen ollut tyhmin kaikista.

Olen katera, vihainenkin jopa. Tunnen jälleen tulleeni huijatuksi, katalasti minut syöstiin valheiden viemäriin. Rotat syövät sormeni mutten tunne kipua. Olen turta järkytyksestä, turta tyhmyydestäni. Että jopa minäkin menin lankaan, jolle aina nauran. Suurin kaipuu kaikista, sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus. En tahdo uskoa pahaa ihmisistä jotka puhuvat hyvyydestä, puhtaista arvoista. Silloinhan uskoisin pahaa myös itsestäni.

Jälkiviisaus lyö veitsen rintaani, ei minulle ollut ystävää. Soimaan itseäni, kaikkea sitä mitä teen tai ajattelen. Pieksen itseni torilla, kivitän kaipuuni hengiltä. En saa, en voi mutta silti haluan. On muka heikkous tunnustaa syvin toiveensa. Syvin toiveeni on pahin heikkouteni. Olen pelkuri ellen uskalla olla heikko rakkauden edessä?

Onko pelkuruutta olla sanomatta mitä ajattelee?

Järkytyn joka kerta kun tajuan olevani onnellinen siinä mitä en valveilla tunnusta. Tiedän kaipuuni, tiedän että olisin onnellinen jos sen saisin. Silti pelko kalvaa rintaani. Olisinko sittenkään? Kykenisinkö sitten kuitenkaan uskomaan ja luottamaan kaikkien onttojen lauseiden jälkeen?

Menneisyys saattaa olla palaamassa. Eksynyt on jälleen hukannut kompassinsa, kompastunut elämänsä punaiseen lankaan ja haparoi vastatuulessa. Heitin arvan jo aiemmin, joten pystyin puhumaan. Mitä siitä ajattelen? En tiedä. Toivon kaikkea hyvää.

Väärät ihmiset sanovat oikeita asioita. Ehkä ne auttavat jaksamaan.

Mä oon niin väsyny.