Toin esille tämän hetken syvimmän haluni, kiertoteitse tosin. Vastaukseksi sain halveksuntaa, naurua, pilkkaa "Ei sillä alalla ole töitä!". En minä välitä. Toisin kuin jotkut, en ole kahlinnut itseäni rahaan. Olen aina elänyt enemmän köyhyydessä kuin rikkaudessa. Olen aina osannut säästää pahan päivän varalle. Osaan olla ilman, toisin kuin moni muu.

Olisi tehnyt mieli paljastaa salaisuuteni koska vitutti niin paljon. Olisi tehnyt mieli huutaa päin naamaa että MINÄ EN OO SE JOKA ON MYYNY ITTENSÄ! MINÄ SENTÄÄN MENEN ETEENPÄIN! MINÄ AJATTELEN JOTAIN MUUTAKIN KU VIINAA JA RAHAA! MULLA SENTÄÄN ON HAAVEITA JA AJATUKSIA PIDEMMÄLLE KU ENS VIIKONLOPPUUN!

Mutta olin hiljaa koska vielä minä näytän. Hiljaa. Niin etteivät edes tajua.

Tiedostin haluni noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Pyrin sitä kohti mutten saanut juuri sitä mitä halusin koska ympäristön vaatimukset olivat erit. En myöskään halunnut Juustohöylän takia pois siltä paikalta. Otin vastaan paikan joka oli sinne päin muttei kuitenkaan se mitä etsin, se mitä kaipasin. Suoritin tuon loppuun ja nyt olen taas lähtöpisteessä. Tänä keväänä olin kiireinen, liian kiireinen ajattelemaan selkeästi ja yritin mahdotonta. Nyt olen vain tyytyväinen että sain lisää aikaa tällä tavoin, saamatta sitä mitä yritin. Olen iloinen siitä että tiedostan nyt paikkani ajassa. Olen iloinen siitä että haluan taas asioita. Erilaisia mutta niitä samoja mitä joskus kauan sitten. Olin silloin ehkä enemmän itseni kuin mitä muutamana vuotena tässä aikoina taaksepäin yhteensä. Ei sillä ole merkitystä saako niillä leipää, jos siitä nauttii. Rehellisesti otan ennemmin sen josta nautin ja jota jaksan ja haluan tehdä, kuin sen jolla saan rahaa mutta kaikki muu on päin vittua. Eihän siinä ole mitään järkeä. Minä en ole orava siinä pyörässä, en halua.

Tiedän olevani eteenpäin pyrkivä ihminen, jolla on haaveita. Haaveet saavat tekemään asioita. Haaveet saavat elämän maistumaan elämisen arvoiselta. Haaveet nostavat kädet ilmaan ja hymyn kasvoille.

Pelkään sokaistumista mutta olen kai jo kerran sen elänyt. Kiireen sokaisemana teemme asioita jotka irtaannuttavat meidät sisimmästämme, siitä sisäisestä palosta joka sanelee suuntamme. Ulkoisilla valoilla pimeässä suunnistaminen on ristiriidassa sisäisen kanssa ja stressi nousee, kaataa ja hukuttaa äänimaailmaan, jossa ei ole hiljaisuutta.

Rauhoittuminen on kadonnut enkä saa unta. Olen väsynyt, nälkäinen ja uuvuksissa kaiken sellaisen tekemisestä josta en pidä, joka on niin erilaista kuin se jota teen unissani. Mutta unen keskellä on totuus.