Miksi väsymys saa aikaan halun kirjoittaa? Tai ehkä se ei olekaan väsymys vaan paniikki, pakokauhu että viekää mut pois täältä! Haaveilen taas kaukaisista paikoista, pakoreitistä, irtiotosta, lentämisestä, sukeltamisesta. Haluaisin olla joku muu.

Kaikki on hyvin kun suljen silmäni. Olen kotona, seuranani on joku, joka rakastaa minua. Ympärilläni on asioita, joista pidän. Paikka on hämärä, makuni mukaan ekologisesti sisustettu. Ilmassa leijuu vieno persikan tuoksu, korvani täyttyvät musiikista http://www.youtube.com/watch?v=27dDga7gDcw

Haaveet saavat minut jaksamaan, olemaan ja tekemään vaikken niitä koskaan saavuttaisikaan. Tiedän, vielä lähden. Jonain päivänä kun kukaan ei näe.

Vastuu tulee ja kaataa niin pelkään. Toivon vain muutamaa asiaa mutta aika näyttää. Töitä pitää jaksaa tehdä. Puurtamisen piristeenä on Manchester. Toisaalta pelkään taas ajattelevani liikaa, ajautuvani meren rantaan, kielekkeelle.

Näin paljon mustaa, syksy saapuu. Se ei ole huono asia. Kietoudun siihen ja synnytän sisimmästäni oranssia. Silti tahdon matkaan.