Tässä revin silmät päästäni, tapan kaiken vastaantulevan elollisen ja murskaan kaiken elottoman pillun päreiksi, pienen pieniksi muruiksi sieluni lattialle, lautasäleikön taakse kätken jäljelle jääneet syntini , tekemättömät tarkastukset aivolisäkkeen massassa, siellä minne ei aurinko paista. Avaan laatikon ja nostan sydämeni vaneripöydälle, johon aiemmin naulasin sormeni, kymmenen senttiä ja niin sitä pitää.

Pelkään että näet minut siteistä huolimatta. Tunnistat hengitykseni tiheyden, vaimeat nautinnosta kertovat huokaukset tai arpien muodostaman nimen ihollani. Seesteisyys ei saa minusta kiinni. Kymmenen vuotta pakenin kaaosta, pakokauhua, vihaa ja polttavaa raivoa. Uskottelin sen olevan vain unta, jotain johon en enää koskaan vajoasi ja jossa en koskaan uskonut olleenikaan. Kymmenen vuottta haudassa, kymmenen vuotta pinnan alla kyti liekki. Etsi kanavaa jota pitkin myrkyttää mieleni ja saada aikaiseksi sen myrskyn, sen aallokon jolla kelluu.

Viha kytee, saa kasvoni vääristymään epäluonnolliiseen irveeseen. Ajatuskin kasvoistasi saa sen taas palaamaan, liekit roihuavat jo mieleni horisontissa. Jätä vastaamatta ja heitä bensaa kituvaan tuleen. Räjähdys ja tuho, sataa tuhkaa.

JA VITTU MÄ OON TAAS SIELLÄ!!!!!! Pettymys, uskottelu ja vihanpito, kaikki katkeaa, purkaantuu ja putoaa alas
alas
alas
alas
alas

asvaltille jalkojesi juureen.

Palan sateessa, katkerassa happosateessa. Myrkkyä myrkkyä myrkkyä. Ihoni savuaa, happo saa lihakseni näkymään mutta en vuoda verta vaan lihasnestettä. Kaikki veri on pakkaantunut jonnekin syvemmälle, kulkeutunut vihasta mustaksi hiiltyneeseen sydämeeni.

Valhe saapuu ja lyö kasvoihini. Hampaani irtoavat, tunnen sen ikenissäni. Suussa maistuu veri. Yksin olen ajatusteni vanki, pimeyden kahlitsema. AIKAA AIKAA AIKAA. Anna tulla, lyö niin kovaa että olen vähällä menettää tajuni. Älä anna tajun lähteä, lyö, hakkaa, potki, pure jotta tuntisin jotain muuta kuin tätä.

Ei tätä.

Ei tätä enää ikinä.

Ei ikinä enää.