Se että ääni hukkuu tuuleen ei naurata. Kuin hymyilisi eikä kukaan näe. Varjo sillä polulla jota kuljen ei pelota kun ympärillä paistaa aurinko.

Kuvasarjat ja tekstit ristiriidassa ja mietin, kenelle valehdellaan? Voisin ottaa opiksi, kääntää pään ja avata suun. If you take on step back you will see what they stuck in your eye.

Aika on niin rajallista ettei sitä edes ymmärrä. Onhan sitä vielä paljon jäljellä, onhan?

Joskus aikaisemminkin olen ollut tässä tilanteessa. Että tuntuu kuin olisin nurkassa kaapin takana. Vähän kuin olisi kulissit edessä. Tulee mieleen radiotyöntunti: "Olen itsesäälin täyttämä kulissi." Mutta sehän nyt taas ei liittynyt tähän asiaan mitenkään. Siihen kaappiin. Kaapissa on lasikuppi ja siinä vanhoja pääsiäisrakeita. Niiden pinta on vaalentunut auringossa ja jos sellaisen erehtyy laittamaan suukkuunsa, saa kielelle pelkkää kuivaa putua joka ei maistu millekään. Kaapissa lasin takana on myös vanha vihreä pullo joka on täynnä pennejä. Pullon edessä on musta, muovinen rannekello. Kello käy vielä mutta kukaan ei käytä sitä koska sen hihna on jäykistynyt auringossa. Silloin kun se oli vielä käytössä, se unohtui saunaan.

Ajattelin tuossa että nyt on mun vuoro tehdä päätös. Uskon ainakin että se päätös pitää paremmin kuin toisen. Ei ei ei. Ei vaan jaksa.

Heinäkuussa alkaa elämä. Tai loppuu.