I want that situation where it is normal to say "Hello".

Pienistä asioista saa yllättävän helposti isoja. Veri kuohahtaa ja korvissa kuuluu pelkkää suhinaa ja TU TUM. Kun ei kuulis enää mitään. Ei näkis enää mitään. Ei tarvitsis enää välittää. Kurkku kipeänä aamuun. Silmät painaa ihmiselämän verran. Kaksoiselämää, molemmat pilalla. Toisessa aiheutettu paha ehkä antaa aihetta toivoa kohennusta mutta toisessa kaikki on pysähtynyttä, aavikko pakkasella. Välillä saan sadetta päälle ja pari senttiä lisää. Lyhyt keskustelu pitkässä päivässä voi nopeuttaa ajan kulkua. Pingistä tunteilla.

Ei kai kukaan halua aiheuttaa vahinkoa. Ajattelemattomuus, itsekkyys ja alhainen itsetunto aiheuttavat ilman tahtoa harmia ja pahaa. Pilaavat monia henkäisyjä lähellä ja kaukana. Vaikkei niitä näe. Kaksoiselämä, kulissit ja pakko repivät hajalle samalla kun aiheuttaja syö ympäriltä maan pinnan. Tasapainottelua eikä tukea tai turvamätästä näy. Paitsi ehkä. Reaaliaikainen hengittely siinä liinalla repii pois tietoisuuden ympäristöstä ja varpusen lailla pyrähdän säikkynä aalloille.

Ne eleet kertoo toista kuin sanat. Tiedän taas mitä se voisi olla jos toiset toimisi toisin. Pelkään kirjoittaneeni liikaa viesteihin, pelkään niin. Häpeä liikkuu varjona mukana. Aina anteeksi pyytämässä. Tiedän että osaan sanoa oikeat sanat sitten kun sen voin tehdä. Pelkään turhaa lausumista, en vain ole se jolle ne sanat kuuluu. Minun suustani ne eivät vaikuta oikein.

Toisin Sanoen, on ihanaa olla mukana, puhua, nauraa, kuunnella, katsella. Olla vaan mukana kellumassa ja saada edes pieni pala hymystä. Kyllähän ne tietää mitä oikeasti halutaan. Todennäköisyydet on Kalan mielestä aivan toiset. Se uskoo siihen mitä minä epäilen (ja salaa toivon) omassa euforiassaan missä kaikki on ruusuja. Uskon kyllä niitä sanoja, sydän hakkaa toista tahtia. Haluaisin tietää enemmän. Olla läsnä enemmän. Että saisin tietää mitä oikeasti sisällä kuiskitaan.

Saas nähä.