Taas on vaivuttava siihen samaan olotilaan. Sinne jonnekin, kauas kaikesta, jotta löytäisin itseni. Ei kai se hukassa ole viime aikoina ollutkaan tai ainakin hieman lähempänä kuin koskaan ennen. Se myrkky jota vihaan sai aikaan ensin valtavaa onnellisuutta, unelman jota olen halunnut elää. Yhtä ja samaa, puuta tai kiveä. Sitten selvisi totuus. Selvä, kirkas, todellinen. Onko se unelmieni vastakohta? Yritän täältä jostain kaukaa saada selkoa siihen mitä edessäni tapahtuu. Sanat saavat paljon aikaan. Onnea ja surua. Valtava pettymyksen aalto hukuttaa jälleen minut alleen. Olen läpimärkä surun pisaroista, vesiputouksen takaa ei näe selkeää kuvaa. Onko se niin vaikeaa?

Tahtoisin vain olla onnellinen. Löytää jotain jonka olen hukannut tai jota ei minulla ole koskaan ollutkaan. On uskomattoman vaikeaa uskoa että joku pilaa niin monta hyvää asiaa turhanpäiväisen räpeltämisen takia. En edes yrittänyt, en halunnut koska en kyennyt ja sanoin sen. Minua ei uskottu. Otettiin ja vietiin. Taas nallina kalliolla ja myrsky pauhaa. Olen aina myrskyssä, siellä aalloilla ankkuritta.

Taidan elää elämäni metaforaa.

Joku sanoo varoittaneensa, tienneensä asiasta jotain ennen minua. Väitin vastaan, etten ole saanut mitään varoituksia vaikka aiheesta ollaankin keskusteltu. Tarkistin asian ja totesin olleeni oikeassa. Tavallaan. Jos pitää odottaa tunteiden varmistumista niin eikö lause "Mä taidan olla rakastunu suhun." ole sellainen? SIlti ja etenkin siitä syystä tulen tulleeni huijatuksi. Toisaalta kyseinen lause tuli ilmoille vasta myöhemmin, sen kaiken jälkeen josta yritin kieltäytyä. En voi olla ajattelematta että varmasti on pettymystä toisellakin puolella mikäli halu oli tuo. Epäonnistuminen ei ole koskaan kivaa.

Aika tappaa.