Taas tekisi mieli laittaa ne samat lyriikat tähän. Ihan niin kuin siinä olisi kaikki sanottuna kaikille. Kaikki sen kohtaavat jossain vaiheessa. Ja se kuinka nautinkaan valosta, melodiat avaavat suonet omalla tavallaan.

Toisaalta voisin olla polvillani, kuin joku potkisi päähän. Kyyneleet poskilla iskuja vastaanottamassa kuitenkin kuin rukoukseen asettuneena, lopettakaa, lopettakaa..

Sunnuntaina olisin ehkä kirjoittanut toisin, toisenlaisista asioista. Nyt mielessäni on vain suru. Kesä 2012. Tuntuu että on itse otettava askelia eteenpäin etteivät muut unohda elää, jollain tavalla muistuttaa heitä että elämä jatkuu vaikkei siihen pahimpina tuskan hetkinä usko itsekään. Silti on pakko.