Pyörittelen sanoja valmiiksi mielessäni. Odotan koetusta, taistelua, vääntöä. Pyrin siihen että asiat menevät ohi nopeasti. Edesauttaakseni tätä, valmistelen kaikki etukäteen niin hyvin kuin pystyn. Kysymyksille ei jää paljoa aikaa, onhan aina kiire. On kuume, yskä, nuha, väsymys. Iskut korvissani auttavat askeltamaan eteenpäin, automaatilla. Samalla ne saavat kaiken tuntumaan paremmalta. En ole enää niin epävarma. En itsestäni, en uskottavuudestani. Uskottelen kaiken olevan vain pahaa unta. Tiedän etten anna asiaa itselleni koskaan anteeksi, vaikka tiedän olevani viaton. Joku ei ole, mutten tiedä kuka. Aavistan, mutta koska asia on niin arvokas, jätän aavistukseni sanomatta. Luulen että tämä tietää ne muutenkin, niitä ei vaan sanota ääneen..

Olen peloissani. Tiedän sen tulevan uniini. Olen pettynyt itseeni. En olisi uskonut kykeneväni siihen. Olen aiheuttanut itseluottamukseeni ja minäkuvaani ison haavan, joka arpeutuu hitaasti ja avautuu pienistäkin iskuista vuotamaan uudestaan. Olen valmistautunut antautumaan ja tiedän että se toisi helpotuksen. Tein puoliksi tajuamatta kuitenkin valinnan astua syrjään vankalta pohjalta vain koska tiesin sisimmässäni suojelevani rakkaitani. Kiitollisuudenvelka on kasvanut jälleen ja tiedän ettei sitä velkaa makseta koskaan. Kuilu syvenee..

Toivon sydämeni pohjasta että minun annetaan ottaa tämä askel kohti uutta elämää. Se on ainut asia joka saa minut heräämään aamuisin, joka nostattaa hymyn poskilleni ja saa vatsani kuplimaan ilosta. Olen valmis maksamaan kalliin hinnan kunhan vain minun annetaan mennä, päästetään vapaaksi. Ketjut rintani ympärillä ovat hanganneet ihoni verille enkä ole hengittänyt kunnolla vuosiin. Keuhkoni ovat varmaan surkastuneet..

Lohtuni on pako. Mitä tahansa tapahtuukin, en ole enää täällä siitä kuulemassa. En todellakaan halua saada sitä lokaa niskaani, en ikinä. Tähän asti kuuluneet kirskunnat ovat olleen tarpeeksi negatiivisia sysäämään minut liikkeelle. Tajusin etten ole heidän arvoisensa ja nyt asia on kouriintuntuvalla tavalla minulle osoitettu. He pilaavat hyvät ihmiset ympäriltään vaikka eivät sitä välttämättä itse tajuaisikaan tai vaikka tekisivätkin sen vahingossa. Epäuskoni on valtava. Vaikka en ole vuosiin kokenutkaan lapsenomaista luottamusta, en silti voi uskoa että näin voidaan toimia. Uskoni ihmiseen on hiipumassa..

Aika matelee eikä paranna. Haluan vain hypätä. Ponnahduslautana koko mennyt elämä.

Newton St. on jatkunut. Se antaa voimaa ja tahtoa. Olen onnekkain kaikista eikä ilollani ja kiitollisuudellani ole rajaa. Jopa itkuni kuivataan ja siitä sumusta talutetaan kädestä pitäen pois. Joka aamu suukko kuumottaa poskellani. Voisin itkeä onnesta. Huhtikuussa varmasti itkenkin, ikävä kalvaa rintaa. Tuoksut tuovat lähemmäs mutteivät auta. Aluksi epäilin, ehkä hieman pelokkain aavistuksin, riuhtaisuja ja myöhemmin ne tulivat tosiksi sanoina. En osannut ottaa asiaa mitenkään. Nyt olen ehtinyt ajatella ja sopeutua, tottua ja jopa haaveilla..

I miss you.